Kalenterin mukaan minulla on enää 3 päivää jäljellä (tätä päivää ei lasketa) mammalomaa ennenkuin sorvi jälleen kutsuu (oikeastaan en ole kyllä edes mammalomalla vaan ihan ilmaisella omalla lomalla, tosin työnantajan suostumuksella). Ja siellä sitä sitten ollaan sorvin ääressä, Excel-taulukkojen ihmeellisessä maailmassa, hamaan eläkkeeseen asti. Meillä kun ollaan vakaasti päätetty, että viimeinen lapsi on tullut uunista ulos. Tämä uuni on lakkautettu ilman myöhempiä käyttöönottomahdollisuuksia. Ja sehän tarkoittaa sitä, että nämä mammalomat ja omat lomat mammaloman jälkeen on pian pidetty.
Että millekkäs sitä sitten alkaisi?
Tuohon tietysti voisin ja aionkin vastata itselleni seuraavanlaisesti: Keskity nyt vaan niitten kilojen hätistämiseen, ainakin seuraavan kahden kuukauden ajan, ja otetaan uusi tilannekatsaus kriisikokous jos projekti Kilokamppailu epäonnistuu sitten 1.lokakuuta jälkeen.
Selvä. Näin tehdään.
Mutta eihän se siis auta muu kuin alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan henkisesti työelämään paluuseen. Jännittää tosin, että miten nämä edelleen ammetåkesta (eli ”imetyssumusta”) kärsivät aivosoluni kykenevät käsittelemään sitä ongelmien määrää, jotka aina tuppaavat päätymään minun työpöydälle hoidettavaksi. Ongelmien päätyminen pöydälleni johtuu tietysti osaltaan siitä, että toimenkuvaani kuuluu suurelta osin ongelmien ratkaiseminen ja tulipalojen sammuttaminen. Mutta! Saisinkohan vaikka ensimmäisen viikon ajan vain haistella työilmapiiriä, ja kuljeksia sinne tänne tekemättä mitään? Koska vaikka nämä ongelmanratkaisutaitoni ovatkin kiistatta aivan huippuluokkaa, niin pelkään pahoin että muffinssien onnistunut pelastaminen totaaliselta katastrofilta ei ole aivan samaa vaikeustasoa kuin esimerkiksi punaisella tekstillä ruudun alareunaan ilmestyvät virheilmoitukset SAP:issa. Ne punaiset tekstit kun tuppaavat olemaan oikeita painajaismaisia pikkuperkeleitä, joiden korjaamiseen jo ennen mammaloman alkua saattoi valehtelematta kulua muutama päivä! Kuinkahan monta päivää niitten oikaisemiseen menee näillä imetyssumuisilla aivoilla? (Pakko kyllä valaista sellainen tosiasia, että imettäminen loppui jo useampi viikko sitten, mutta vieläkään ei ole selkenevää säätä päätä näköpiirissä).
On vähän samanlainen fiilis kun aikoinaan pari päivää ennen yläasteelle menoa. Jännitti ja pelotti, mutta silti sitä oli jotenkin innoissaan. Hankittuna oli uusi reppu, uudet purjehduskengät, uudet farkut ja uusi farkkutakki (kyllä, se oli sitä aikaa kun oli vielä katu-uskottavaa pitää sekä farkkutakkia ETTÄ farkkuja ETTÄ purkkareita yhdessä ja samassa asukokonaisuudessa). Sama se on nyt. Uusi mekko on hankittuna, uudet kengät odottavat korkkaamista ja uudehko laukku odottaa uudelleen pakkaamista. Vaipat, tutit, pyllypyyhkeet, hoitoalusta, lusikka, kaksi settiä minikokoisia vaihtovaatteita molemmille mukuloille, helistin, pari legopalikkaa, pieni kirja ja pari hedelmäsosepurkkia vaihtunevat kynään, lompakkoon, kannettavaan, puhelimeen, puhelimen laturiin, hands-freehin, käsivoiteeseen ja isohkoon kahvimukiin. Käsidesi, purkat ja laastarit saavat jäädä laukkuun.
Yksi esimerkki ammetåkesta. Tallustelin ympäri taloa eripariset tohovelit jalassa.
Kesti melkoinen tovi ennenkuin yläpää tajusi, ettei jalkopäässä ole kaikki ihan niinkuin pitäisi.
Tohvelit vaihtuvat siis uusiin korkkareihin, ja ei muuta kuin menoksi. (Siinä käy kuitenkin niin, että maanantaina laitan jalkaani pari vuotta vanhat Eccon mustat matalapohjaiset lätyskät. Ne kun ovat niiiin mukavat jalassa)
Wish me luck!
Jonna
gone with a norwegian 