Nyt riitti!

Nyt on kuulkaa vuorossa ihan tosiasiaa ja totuutta niin, että kipeää tekee.

Päätin nimittäin heti uuden vuoden jälkeen, että koskapa meidän perhe on nyt lopullisessa koossaan, niin projekti ”Vauvakilot ja muut viimeisen kymmenen vuoden aikana kertyneet liikakilot saavat nyt lähteä”. Tavoitteeksi otin 15 kiloa 1.kesäkuuta mennessä. Elixian Personal Trainerin mukaan ihan saavutettavissa oleva tavoite, joten ajattelin, että tästähän tulee jotakuinkin helppo nakki (Nakki. Taas tuo nakki. Mikähän villitys minulla noista nakeista oikein on? Pitäisikö tässä olla jo huolissaan?)

No, projekti lähti hyvin liikkeelle. Treenasin ystäväni Paulan (www.kuplablog.blogspot.no) kanssa usein, ja useana viikkona treenejä kertyi neljäkin viikossa. Kilot tippuivat seuraavien kuukausien aikana tasaisesti ja senttimetrit katosivat. Viiden kuukauden aikana vyötäröltä lähti 11,5 cm, lantiolta 4,5 cm, reiden yläosasta 3,5 cm ja reiden alaosasta 3 cm. Ja kiloja tippui yhteensä kymmenen. Olin todella ylpeä itsestäni ja oli kertakaikkiaan ihana ottaa kaapista vaatteita esille, joita olin pitänyt viimeksi ennen ensimmäistä raskautta.

Mutta sitten tulikin jo kesä (ainakin kalenterin mukaan), aivan puskista(!) Ne viisi viimeistä kiloa ei ”ihan” ehtinyt lähteä ennen 1.kesäkuuta. Ja nyt seuraa totuus siitä miksi ne viimeiset viisi kiloa eivät lähteneet ajoissa. Koska minä olen ruokatissuttelija. Minä syön koko ajan. Pitkin päivää, ja käytännössä  A I V A N  koko ajan. Sillä ei ole niin väliä mitä syön, kunhan vain saan tissutella. Ja nyt tämän ruokatissuttelun myötä on kymmenen lähtenyttä kiloa yhtäkkiä kutistunutkin kolmella kilolla. Pikkusenko ottaa aivoon. Pikkusen? Täältä ikuisuuteen ja takaisin on ehkä lähempänä totuutta jos ärsytyksen määrää voi mitata matkassa. Mutta itsepähän tissuttelen. Eli huonosta itsekurista saa kärsiä koko vaatevarasto (ne jo kertaalleen liian isot vaatteet ovat nimittäin jo päätyneet kierrätykseen).

Mutta nyt riitti! Nyt tästä tehdään julkinen kamppailu: Tavoite on 8 kiloa, aikaa on vain 2,5 kuukautta. Eli 1. lokakuuta täytyy olla tavoitteessa, tai muuten…

Niin. Mitäs sitten tapahtuu? Tai ei tapahdu jos en taaskaan tavoitteeseen pääse? Jotain on kyllä keksittävä. Ehdotuksia?

Kello on puoli kaksitoista illalla, mutta pitäisiköhän tästä lähteä vielä juoksulenkille lönköttelyreissulle?

Yeah right!!! Hahahahahahaa…

Jonna

PS. Ennen ja jälkeen kuvia on turha odottaa. Ennen ja jälkeen kiloja on turha odottaa, mutta tippunut kilomäärä sekä kadonneet senttimetrit voin julkaista. Trust me, I´ll tell the truth… … …

Advertisement

Osallistuminen pyöräretkelle vahvistettu

Tuli tuolla yhdessä postauksessa (https://jonnavie.wordpress.com/2013/06/13/muutama-fakta-minusta/) paljastettua, että olen sekä suuruudenhullu, että yllytyshullu. Nämä kaksi minua erittäinkin hyvin kuvaavaa termiä saavat konkreettisen todisteen kun paljastan, että olen monen vuoden valtavan painostuksen jälkeen aivan vapaaehtoisesti lupautunut osallistumaan pyöräilyretkelle nimeltä Birkebeinerritt. Kyseessä on aivan pienimuotoinen kaksipäiväinen häppeninki elokuun lopulla, jossa perjantaina lähtöviivalle asettuu noin 5000 hullua norjalaista, ja lauantaina noin 17 000 vielä vähän hullumpaa norjalaista. Pituutta tälle pyöräretkelle tulee rapiat 94km, ja maasto vaihtelee hiekkateistä teknisesti vaativampiin metsäosuuksiin. Allekirjoittanut on yksi noista perjantaihulluista.

Pictures borrowed from: http://www.birkebeiner.no

Tietoa Birkebeiner tapahtumista osoitteesta: http://www.birkebeiner.no/en/

Treenaaminen nimenomaan tätä eräretkeä silmällä pitäen alkoi viime viikolla tammikuussa. (Bullshit! Sillon alkoi laihdutuskuuri, kun päätin, että vauvakilot saa hävitä). Kaikki, jotka kestävyysurheilutaustaani yhtään tuntee, tietää, että se on jotakuinkin ”non-existing”. Pelihermot menee ensimmäisen varttitunnin ykstoikkoisen junnaamisen jälkeen, ja mikään ei oikeasti voi olla yksitoikkoisempaa kuin juokseminen, tai pyöräily. Treeneissä täytyy olla äksöniä, vauhtia ja sopivan vaarallisia tilanteita. Ihan niinkuin meidän lentopallotreeneissä aikoinaan.

Mutta jos nyt hetki tarkastellaan kokonaisvaltaisesti kyseistä retkeä, niin sanoohan sanookohan? sen nyt tavallinen maalaisjärkikin, ettei  y h d e k s ä ä k y m m e n t ä n e l j ä ä  kilometriä läpi viedä jos takana on vain varttitunnin mittaisia treenejä. Toiseksi, maasto on erittäin vaihtelevaa ja vaatii edes hieman kokemusta. Senkään takia ei voi siis olettaa mutta oletan kuitenkin, että kisa olisi millään muotoa läpihuutojuttu.

Näitä tosiseikkoja silmällä pitäen olen päättänyt, että täytyyhän tässä nyt edes näön vuoksi käydä muutama pitempikin pyöräilylenkki ennen tuota elokuun koitosta. Joten tänään sitten hyppäsin ryömin ylös sängystä innoissaan ohimoita kiristellen kuin pikku-ukko, vedin intoa puhkuen ohimoita kiristi entistä enemmän toppahousut ja pyöräilymonot jalkaan, kypärä päähän, oikeaoppiset pyöräilyhanskat käteen ja pulssimittari(!) muistuttamaan, että hengissä ollaan. Pumppasin avomieheni pumppasi pyörän ja lähdin kohti tunturia. Happikuolema meinasi noutaa ensimmäisessä nousussa (joka alkaa tuosta talon kulmalta), ja pulssimittarista meinasi pulssit loppua kesken. Pääsin kuitenkin lopulta metsäreitille, jota ehdin pyöräillä pari kilometriä, kun takaani kuului järjetön pamaus pikkuinen tuhaus. Takakumi poksahti.

Reaktio? Parikymmentä kirosanaa suomeksi, toppahousut kappaleiksi ja pyörä sai kananlennon mittaisen vauhdin pientareen puolelle. No ei, ei se ihan noin mennyt. Mutta kirosanoja pääsi kyllä muutama.

Ja ei muutakun takaisin kotimatkalle, syntipukkia taluttaen.

Kuva lainattu: http://www.salamatkustaja.com

Kotiin päästyäni vaihdoin toppahousut sortseihin ja monot lenkkareihin, ja lähdin intopiukeena edelleen ohimoita kiristellen harrastamaan toista lempipuuhaani, eli juoksemaan lönköttelemään. Sekään ei kyllä mennyt niinku strömsössä (en tiedä mistä tuo sanonta tulee kun olen liian kauan täällä kaukomailla asunut, mutta oletan että se passaa tähän kohtaan), kun puolet matkasta juoksin lönköttelin kramppi oikeassa pohkeessa.

Loistavastihan tämä retkelle valmistuminen alkoi. Huomenna uusiksi!

Jonna