Tyhjää täynnä

Heipparallaa taas vaan kaikille! Taas näitä älykkäitä aloituksia…koettakaahan kestää vain. Lisää korkean IQ:n vaativia latauksia on varmasti luvassa.

Varoittelen kuitenkin heti tähän alkuun, että tämä tulee olemaan tämmöinen tyhjää täynnä -tuotannosta päivää postaus. Ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Ei yhtään mitään. Mutta kun edellisestä postauksesta alkaa jo olla niin monta päivää, ja kaikki te, minun uskoutuneet fanit ympäri maailmaa jo varmasti kieli pitkällä odottatte uutta tuotantoa, niin täytyyhän sitä lukijoiden tarpeisiin vastata. Ja ajatelkaa nyt, luvassa on niin täydellisen tyhjäpäistä löpinää, että aivot voi vaaratta heittää narikkaan ja jatkaa lukemista. Johan sitä vähemmästäkin tulee hyvälle tuulelle.

Ei kun hei, oikeasti. Tähänkö sitä on jo tultu kahden kuukauden bloggauksen jälkeen? Tyhjä ideavarasto jo nyt?

No ei huolta, varastot on täynnä. Aika ei vain tahdo riittää. Aiheita olisi vaikka yhden raamatun verran, mutta jokaisen suomen kielisen postauksen tuhertamiseen menee niin kirotun kauan aikaa, että heikkohermoisempaa jo varmasti hermostuttaisi. Ja vaikka kuinka yritän kirjoittaa ”täydellistä suomea”, niin siltikin väliin livahtaa aivan liian monta ärsyttävää kirjoitus- ja kielioppivirhettä. Olen tainnut jo aiemmin jossain postauksessa mainitakin, että olen aivan ärsyttävyyteen asti pilkuntarkka tuhraaja. Kirjoitusvirheet kuuluvatkin minun ”Top-vitoseen” sarjassa Ärsyttävimmät pikkuärsytykset. Muut sarjaan kuuluvat pikkuärsytykset ovat pienellä alkukirjaimella alkavat lauseet, vinossa roikkuvat taulut, kaikki tarkoituksettomasti epäsymmetriset asiat, sekä yksittäiset hiuskarvat, jotka ovat ujuttautuneet tissiliiveihin ja kutittavat niin, että järki menee (niitä hiuskarvoja on metsästetty hullunkiilto silmissä tissiliiveistä yhdessä jos toisessakin epäsopivassa ajankohdassa…yksityiskohdat jätettäköön tällä kertaa kuitenkin mainitsematta..)

Mutta takaisin siis tuohon aiheeseen täydellisen suomen kirjoittaminen. Olen tässä jo jonkun aikaa nimittäin pohtinut, että pitäisiköhän minun jättää nämä naurettavan huonot yritelmät kirjoittaa virheetöntä kirjakieltä, ja kirjoittaa ihan suosiolla puhekieltä? Vaikka puhekieli on nimensä mukaisesti kieltä, jonka laittamista kirjoitettuun muotoon pitäisi vältellä viimeiseen hengenvetoon asti, niin halu heittäytyä aivan hurjaksi ja uhmata kaikkia kielipoliiseja on suhteettoman suuri ottaen huomioon asian todellisen tärkeysarvon. Kuka siis jaksaisi pelihousunsa repiä jos minä alkaisin kirjoittamaan juuri niin kuin puhun? Toisaalta, jos antaisin itselleni luvan kirjoittaa täydellä Rovaniemen murteella tai tällä sönkkösuomella, jota oikeasti puhun, niin laittaisin itse tasan varmasti muutamat pelihousut tuhannen kappaleiksi. Mutta, jos sitä jonkunlaisen välimuodon löytäisi. Sekametelisoppaa siis on luvassa, mutta on se joka tapauksessa enemmän minun tyylistä, kuin tämä niin kutsuttu kirjakieli mitä tällä hetkellä tänne räpellän.

For crying out loud (Käännös: voihan äänekäs itku). Tässä meinaa jo itselläkin alkaa nolottamaan tämä sussiunaaman turhanpäiväinen tuhertaminen. Mitenkähän tämän voisi kunnialla lopetella??

No sen verran vielä, että tuolla alussahan mainitsin, että ideoita on monta. Suunnittelin tuossa vähän tulevia postauksia ja ajattelin, että taidanpas alkaa kirjoittamaan myös vähän ruoka-asiaa. Ja sisustuksesta on tulossa lisää. Kilokamppailu kamppailee oman mahdottomuutensa kanssa, mutta siitäkin lisää myöhemmin. Suuresti lupaamastani Operaatio pyöräretkestä ei tule yhtään mitään, joten siitäkin on varmasti muutama tyhjentävä totuus kirjoitettava. Ja autoasiaa olisi. Ja lisää Must have -juttuja on myös tulossa.

Eli stay tuned. Mielenkiintoinen syksy on tiedossa! Itseironinen_naurunaama-silmänvinkkaus-hymiö

Jonna

(Voi hyvän tähden. Onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan kokonaisen, aivan liian pitkän, postauksen aiheesta ei yhtään mitään sanottavaa.)

Advertisement

Osallistuminen pyöräretkelle vahvistettu

Tuli tuolla yhdessä postauksessa (https://jonnavie.wordpress.com/2013/06/13/muutama-fakta-minusta/) paljastettua, että olen sekä suuruudenhullu, että yllytyshullu. Nämä kaksi minua erittäinkin hyvin kuvaavaa termiä saavat konkreettisen todisteen kun paljastan, että olen monen vuoden valtavan painostuksen jälkeen aivan vapaaehtoisesti lupautunut osallistumaan pyöräilyretkelle nimeltä Birkebeinerritt. Kyseessä on aivan pienimuotoinen kaksipäiväinen häppeninki elokuun lopulla, jossa perjantaina lähtöviivalle asettuu noin 5000 hullua norjalaista, ja lauantaina noin 17 000 vielä vähän hullumpaa norjalaista. Pituutta tälle pyöräretkelle tulee rapiat 94km, ja maasto vaihtelee hiekkateistä teknisesti vaativampiin metsäosuuksiin. Allekirjoittanut on yksi noista perjantaihulluista.

Pictures borrowed from: http://www.birkebeiner.no

Tietoa Birkebeiner tapahtumista osoitteesta: http://www.birkebeiner.no/en/

Treenaaminen nimenomaan tätä eräretkeä silmällä pitäen alkoi viime viikolla tammikuussa. (Bullshit! Sillon alkoi laihdutuskuuri, kun päätin, että vauvakilot saa hävitä). Kaikki, jotka kestävyysurheilutaustaani yhtään tuntee, tietää, että se on jotakuinkin ”non-existing”. Pelihermot menee ensimmäisen varttitunnin ykstoikkoisen junnaamisen jälkeen, ja mikään ei oikeasti voi olla yksitoikkoisempaa kuin juokseminen, tai pyöräily. Treeneissä täytyy olla äksöniä, vauhtia ja sopivan vaarallisia tilanteita. Ihan niinkuin meidän lentopallotreeneissä aikoinaan.

Mutta jos nyt hetki tarkastellaan kokonaisvaltaisesti kyseistä retkeä, niin sanoohan sanookohan? sen nyt tavallinen maalaisjärkikin, ettei  y h d e k s ä ä k y m m e n t ä n e l j ä ä  kilometriä läpi viedä jos takana on vain varttitunnin mittaisia treenejä. Toiseksi, maasto on erittäin vaihtelevaa ja vaatii edes hieman kokemusta. Senkään takia ei voi siis olettaa mutta oletan kuitenkin, että kisa olisi millään muotoa läpihuutojuttu.

Näitä tosiseikkoja silmällä pitäen olen päättänyt, että täytyyhän tässä nyt edes näön vuoksi käydä muutama pitempikin pyöräilylenkki ennen tuota elokuun koitosta. Joten tänään sitten hyppäsin ryömin ylös sängystä innoissaan ohimoita kiristellen kuin pikku-ukko, vedin intoa puhkuen ohimoita kiristi entistä enemmän toppahousut ja pyöräilymonot jalkaan, kypärä päähän, oikeaoppiset pyöräilyhanskat käteen ja pulssimittari(!) muistuttamaan, että hengissä ollaan. Pumppasin avomieheni pumppasi pyörän ja lähdin kohti tunturia. Happikuolema meinasi noutaa ensimmäisessä nousussa (joka alkaa tuosta talon kulmalta), ja pulssimittarista meinasi pulssit loppua kesken. Pääsin kuitenkin lopulta metsäreitille, jota ehdin pyöräillä pari kilometriä, kun takaani kuului järjetön pamaus pikkuinen tuhaus. Takakumi poksahti.

Reaktio? Parikymmentä kirosanaa suomeksi, toppahousut kappaleiksi ja pyörä sai kananlennon mittaisen vauhdin pientareen puolelle. No ei, ei se ihan noin mennyt. Mutta kirosanoja pääsi kyllä muutama.

Ja ei muutakun takaisin kotimatkalle, syntipukkia taluttaen.

Kuva lainattu: http://www.salamatkustaja.com

Kotiin päästyäni vaihdoin toppahousut sortseihin ja monot lenkkareihin, ja lähdin intopiukeena edelleen ohimoita kiristellen harrastamaan toista lempipuuhaani, eli juoksemaan lönköttelemään. Sekään ei kyllä mennyt niinku strömsössä (en tiedä mistä tuo sanonta tulee kun olen liian kauan täällä kaukomailla asunut, mutta oletan että se passaa tähän kohtaan), kun puolet matkasta juoksin lönköttelin kramppi oikeassa pohkeessa.

Loistavastihan tämä retkelle valmistuminen alkoi. Huomenna uusiksi!

Jonna