Viikko Suomessa meni yhdessä hujauksessa. Kotonakin ollaan ehditty olla jo torstai-illasta lähtien, mutta ei tässä ole ihmettelyltä ja päivittelyltä mitään ehtinyt vielä kirjoittaa. Ihmettelyyn ja yleiseen päivittelyynhän ei mitään erityistä syytä tässä talossa tarvita. Näihin viimeisiin lomapäiviin turhanpäiväiseen olemiseen kun saa yllättäen kulumaan aivan liian paljon aikaa. Reissusta olisi paljon kertomista, mutta kukaan ei jaksa tohtorin väitöskirjan verran tekstiä lukea yhden viikon mittaisesta matkasta, joten yritän nyt tyhjentävästi tiivistää huippuhetket muutamalla aivan liian monella kuitenkin lauseella.
Matkustaminen kahden pienen kanssa yksin:
No problemo!!! Sekä Suomeen meno- että kotiin tulomatkat menivät loistavasti. Lennot meni hyvin, vaihdot sujui suunnitelmien mukaan ja laukutkin saapuivat hihnalle ihan niinkuin pitikin. Lentopelko pysyi hallinnassa, yhtään epämiellyttävää pissa-kakka episodia ei sattunut, ei ollut kipeitä korvia eikä muitakaan huutamista, kirkumista ja/tai kiukkuamista helposti aiheuttavia ongelmia koko matkustamisen aikana. Oli helppoa olla ylpeä lapsistani (eikä vähiten itsestäni) kun olivat niin reippaita. Eli, tuskinpa tuo viimeiseksi kerraksi jää kun lähden yksin reissuun tyttöjen kanssa. Tiedä vaikka lähtisin syksyllä vielä etelän ”lomalle” näiden mukuloitteni kanssa. Matkaseuralaisia vapaaehtoisia lastenhoitajia otetaan mielellään mukaan!
Perhe ja suku:
Perhe on pahin, sanotaan. No, ei tässä tapauksessa (tai, ei ole ainakaan poliittisesti korrektia julkisesti niin väittää..). Kiitos mammamummille ja siskotätille, että sain nukkua. Monena aamuna. Ihania olette. Siskontyttö, iskäukki, velieno ja kaksi kappaletta mummitätejä oli myös ilostuttamassa sekä minua, että mukulaisia reissun aikana. Vanhimmaiseni ikävöi jo teitä kaikkia, ja haluaa lähetellä tekstiviestejä koko ajan. ”Palijon sytämiä”. Tai junan kuvia (eno kuulemma tulee junalla meidän tykö). Pienimmäiseni itkeskeli mammansa perään koko viikon ajan, vaikka useasti en ollut muutamaa metriä kauempana, eikä vielä viimeisenä aamunakaan suostunut syömään kun mummi yritti syöttää. Pohjimmiltaan lapsukainen kuitenkin tykkää teistä varmasti kuin hullu puurosta (menikös tuo sanonta oikein?)
Ystävät:
Ystäviä sain nähdä monta. Muutamaa en tosin ehtinyt, mutta toivottavasti seuraavalla kerralla sitten. Yksi ystävistäni meni naimisiin. Pienet ja kodikkaat juhlat olivat aivan morsiamen ja sulhasen näköiset. Ja morsian oli niin kovin kaunis. Juhlissa sain olla vanhojen ystävien kanssa, jotka ovat pysyneet kelkassa jo yli 20 vuotta! Miettikää, yli kakskyt vuotta. Sehän on pieni ikuisuus. Kiitos teille rakkaat. Ja ystäväni, jonka ensimmäisen kerran tapasin vajaa kolme vuotta sitten, mutta josta on lyhyessä ajassa tullut todella tärkeä, tuli meitä tapaamaan 4,5 tunnin (yhteen suuntaan!) ajomatkan päästä! Oli ihana nähdä. Te olette kaikki aivan liian kaukana, mutta ei tuo loppujen lopuksi ole ystävyyttä haitannut jos ajatellaan, että olen itse asunut jo kymmenisen vuotta täällä Norjassa, ettekä ole vielä pyyhettä kehään heittäneet.
Rovaniemi:
Rovaniemi ei petä koskaan. Vaikka en tällä kertaa ehtinytkään käydä juuri missään, oli rakennukset, tiet ja lyhtypylväät juuri oikealla paikallaan. Sittari (aka Citymarket) siellä missä sen pitääkin, joulupukin kylä, urkkaopisto (aka Urheiluopisto aka Santa Sport) ja lentoasema. Sydämeni on siellä, vaikka se onkin täällä.
Sää:
Ja nyt alkoi kiroilu. Siis voiko huonompi tuuri käydä, että juuri sillä viikolla kun me ollaan kotihuudeilla kesälomalla, niin mittarissa on +12 astetta ja pohjostuuli oli niin kova, että se vei pienimmät koiratkin mennessään. Mukuloilla oli syysvaatteet päällä pipoista lähtien kun käytiin napapiirillä leikkimässä. Lähtöpäivänä olikin sitten tyyntä (kiitän ja kumarran sääukkoa siitä, että antoi meidän lentää hyvässä lentosäässä) ja aamullakin oli jo teepaitakeli. Ja lämmintähän siellä on sitten taas ollutkin siitä lähtien. Loistohomma. Mutta Gardermoenin kentälle sentään laskeuduttiin +29 asteen helteeseen. TAIVAALLISTA! Täällä Lillehammerissa oli ollut +26 – +29 koko sen viikon kun me olimme toppahaalarit päällä pohjoisen kesästä nauttimassa. Kotona saatiin sitten lämmöstä nauttia kokonaiset 2 päivää ja 7 tuntia (kyllä, otin aikaa) ennenkuin pilvet taas pilasivat koko homman. Kävin jopa järvessä uimassa, kolme kertaa! Normivuonna minulla on ympärivuotinen talviturkki, mutta nyt otin sen hetkeksi pois (2 päiväksi 7 tunniksi). Nyt on taas villasukat jalassa.
Projekti Kilokamppailu:
Ööö…pitäsköhän vaihtaa heti aihetta? Projekti Kilokamppailu kun kärsi melkoisen takapakin juuri sillä hetkellä kun jalkani Suomen maata koskettivat. Hyvä etten jo Rovaniemen lentoaseman kahviosta käynyt ensimmäisiä munkkeja ostamassa. Kaikkea, toistan, k a i k k e a ,tuli syötyä liikaa. Fazerin sinistä, karkkia, Dobbelnougattia, jäätelöä, tätini tekemää maailman parasta pullaa, kakkua, ruokaa, leipää, rahkaa, sipsiä…Vaaka näyttää tosin samaa kuin reissuun lähdettäessä, mutta projektin onnistumisen kannalta olisi ollut lievästi sanottuna tärkeää, että puntarin numerot olisivat himpun verran pienemmät kuin pari viikkoa sitten. Taitaa jäädä haaveeksi se itselleni lupaamani palkinto, jota en tosin ole vielä edes keksinyt mikä se voisi olla. Eikö kellään ole ideoita? Pitäisihän sen edes pikkuisen kirvellä ihan tolkuttomasti ottaa kuulaan silloin 1.lokakuuta jos kun tavoitteeseen en pääsisikään, ja palkinto menisi sen sileän tien.
Ei muuta. Heippa!
Jonna
gone with a norwegian 