Olipa kerran blogi…

…jonka tie blogien huipulle alkoi lupaavasti, ja joka saavutti nopeassa tahdissa kansainvälistäkin huomiota (ref. lukijoita 15 eri maasta!), mutta joka olemattomista yrityksistä huolimatta oli kuivumassa kasaan blogin pitäjän laiskuuden, saamattomuuden, ajan puutteen (tähän kohtaan eräs entinen valmentajani olisi tokaissut: ”laita asiat tärkeysjärjestykseen”) ja huonon turhan rönsyilevän ulosannin vuoksi. Kaikki tarinat, sekä suulliset että kirjalliset vievät niin paljon aikaa, että avomieheni on viime aikoina muutaman kerran tokaissut minun alottaessa (suullisesti) kertomaan jotain järjettömän hulvatonta tarinaa kanssaihmisille: ”Kort versjon, kjære. Kort versjon. – Lyhyt versio, rakkaani. Lyhyt versio.”

Mutta minä tokkura en siltikään osaa muista tarinan rönsyillessä eteenpäin kertoa lyhyesti enkä ytimekkäästi yhtään mitään. Tämä ihmislapsi kun vaan ON luotu puhumaan, ja näköjään myös kirjoittamaankin, pitkään ja hartaasti, nykyään kanssaihmisten kauhuksi jopa kahdella kielellä, ja huolimatta asian tärkeydestä tai siitä tosiasiasta, että tarinankertojalla olisi todellisuudessa hajuakaan saarnaamastaan aiheesta.

Ja nyt alkaa vielä näyttämään siltä, että suuruudenhullut suunnitelmani elättää itseni tätä blogia kirjoittamalla ensi kesään mennessä alkavat kuivua kokoon. Ainakin jos tämä julkaisufrekvenssi jatkuu. Mutta eipä hätää! Ei muutakun uudet entistä suuremmat ja hullummat suunnitelmat esiin. Mitähän järjenköyhää sitä sitten keksisi? Kävellen Afrikkaan neljässä päivässä?

Niin muuten. Ne mun muut julkiseen jakoon menneet projektit on myös kuivumassa tai kuivuneet kasaan ennenkuin ne pääsivät kunnolla alkuunkaan. Ensinnäkin projekti kilokamppailu junnaa paikallaan, ja aikaa on enää 12 päivää. Tavoitteeksi asetetusta kahdeksasta kilosta on lähtenyt kolme, ja sitäkin kyllä ihmettelen suuresti, koska totuus on se, että syön edelleen karkkia joka päivä.

Entä se toinen projekti, se pieni 94km:n pyöräretki Norjan vuorilla. Se taas lässähti treenaamattomuuteen ja pelkoon siitä, etten ehtisikään perille ennenkuin joku toimitsija matkan varrella illan pimetessä huitoisi minut vasemmalle ja kertoisi, että nyt se on loppu. Ja entäpäs sitten ne iänikuiset sisustusprojektit, joista oli myös tarkoitus kirjoittaa ja näyttää kuvia. Nekin on jäädytetty odottamaan hamaa tulevaisuutta, koska nuorimmaisestani on yhtäkkiä tullut niin liikkuva, että hän tuntuu yltävän kaikkialle, ja onnistuu vielä olemaankin kaikkialla yhtä aikaa. Tällä hetkellä meidän jokaikinen kynttilänjalka, kukkaruukku, sisustuskirjain ja tuikkuastia on piilotettu pieniltä käsiltä laitettu talteen. Siitä huolimatta meillä vallitsee sekasorto senkin jälkeen kun olen järjestellyt, siivonnut, puunannut ja tuunannut useamman tunnin. Ja kuka ryökäle se on, joka tätä tavaraa tänne meidän taloon kantaa?!?!

Mutta eikös se nyt kuitenkin teidänkin mielestä ole aivan normaalia täysin naurettavaa olla tämmöinen, joka huutelee kaikki suuret suunnitelmansa kaikelle kansalle, ja sitten ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi? Sehän vain antaa kuvan tavallisesta, rohkeasta vähintäänkin epäonnistuneesta mammasta, jonka idioottimaiset räpellyksiset projektit nyt vain eivät ole tällä kertaa onnistuneet. Vai olisiko teitä muitakin räpeltäjiä olemassa?

 

20130918-232637.jpgIhan vain todistusaineistoa viitaten ensimmäiseen lauseeseen… 😀

 

Go räpeltäjämammat Go!

Jonna

 

Tyhjää täynnä

Heipparallaa taas vaan kaikille! Taas näitä älykkäitä aloituksia…koettakaahan kestää vain. Lisää korkean IQ:n vaativia latauksia on varmasti luvassa.

Varoittelen kuitenkin heti tähän alkuun, että tämä tulee olemaan tämmöinen tyhjää täynnä -tuotannosta päivää postaus. Ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Ei yhtään mitään. Mutta kun edellisestä postauksesta alkaa jo olla niin monta päivää, ja kaikki te, minun uskoutuneet fanit ympäri maailmaa jo varmasti kieli pitkällä odottatte uutta tuotantoa, niin täytyyhän sitä lukijoiden tarpeisiin vastata. Ja ajatelkaa nyt, luvassa on niin täydellisen tyhjäpäistä löpinää, että aivot voi vaaratta heittää narikkaan ja jatkaa lukemista. Johan sitä vähemmästäkin tulee hyvälle tuulelle.

Ei kun hei, oikeasti. Tähänkö sitä on jo tultu kahden kuukauden bloggauksen jälkeen? Tyhjä ideavarasto jo nyt?

No ei huolta, varastot on täynnä. Aika ei vain tahdo riittää. Aiheita olisi vaikka yhden raamatun verran, mutta jokaisen suomen kielisen postauksen tuhertamiseen menee niin kirotun kauan aikaa, että heikkohermoisempaa jo varmasti hermostuttaisi. Ja vaikka kuinka yritän kirjoittaa ”täydellistä suomea”, niin siltikin väliin livahtaa aivan liian monta ärsyttävää kirjoitus- ja kielioppivirhettä. Olen tainnut jo aiemmin jossain postauksessa mainitakin, että olen aivan ärsyttävyyteen asti pilkuntarkka tuhraaja. Kirjoitusvirheet kuuluvatkin minun ”Top-vitoseen” sarjassa Ärsyttävimmät pikkuärsytykset. Muut sarjaan kuuluvat pikkuärsytykset ovat pienellä alkukirjaimella alkavat lauseet, vinossa roikkuvat taulut, kaikki tarkoituksettomasti epäsymmetriset asiat, sekä yksittäiset hiuskarvat, jotka ovat ujuttautuneet tissiliiveihin ja kutittavat niin, että järki menee (niitä hiuskarvoja on metsästetty hullunkiilto silmissä tissiliiveistä yhdessä jos toisessakin epäsopivassa ajankohdassa…yksityiskohdat jätettäköön tällä kertaa kuitenkin mainitsematta..)

Mutta takaisin siis tuohon aiheeseen täydellisen suomen kirjoittaminen. Olen tässä jo jonkun aikaa nimittäin pohtinut, että pitäisiköhän minun jättää nämä naurettavan huonot yritelmät kirjoittaa virheetöntä kirjakieltä, ja kirjoittaa ihan suosiolla puhekieltä? Vaikka puhekieli on nimensä mukaisesti kieltä, jonka laittamista kirjoitettuun muotoon pitäisi vältellä viimeiseen hengenvetoon asti, niin halu heittäytyä aivan hurjaksi ja uhmata kaikkia kielipoliiseja on suhteettoman suuri ottaen huomioon asian todellisen tärkeysarvon. Kuka siis jaksaisi pelihousunsa repiä jos minä alkaisin kirjoittamaan juuri niin kuin puhun? Toisaalta, jos antaisin itselleni luvan kirjoittaa täydellä Rovaniemen murteella tai tällä sönkkösuomella, jota oikeasti puhun, niin laittaisin itse tasan varmasti muutamat pelihousut tuhannen kappaleiksi. Mutta, jos sitä jonkunlaisen välimuodon löytäisi. Sekametelisoppaa siis on luvassa, mutta on se joka tapauksessa enemmän minun tyylistä, kuin tämä niin kutsuttu kirjakieli mitä tällä hetkellä tänne räpellän.

For crying out loud (Käännös: voihan äänekäs itku). Tässä meinaa jo itselläkin alkaa nolottamaan tämä sussiunaaman turhanpäiväinen tuhertaminen. Mitenkähän tämän voisi kunnialla lopetella??

No sen verran vielä, että tuolla alussahan mainitsin, että ideoita on monta. Suunnittelin tuossa vähän tulevia postauksia ja ajattelin, että taidanpas alkaa kirjoittamaan myös vähän ruoka-asiaa. Ja sisustuksesta on tulossa lisää. Kilokamppailu kamppailee oman mahdottomuutensa kanssa, mutta siitäkin lisää myöhemmin. Suuresti lupaamastani Operaatio pyöräretkestä ei tule yhtään mitään, joten siitäkin on varmasti muutama tyhjentävä totuus kirjoitettava. Ja autoasiaa olisi. Ja lisää Must have -juttuja on myös tulossa.

Eli stay tuned. Mielenkiintoinen syksy on tiedossa! Itseironinen_naurunaama-silmänvinkkaus-hymiö

Jonna

(Voi hyvän tähden. Onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan kokonaisen, aivan liian pitkän, postauksen aiheesta ei yhtään mitään sanottavaa.)

Ajatuksia paluusta arkeen vol.1

Kalenterin mukaan minulla on enää 3 päivää jäljellä (tätä päivää ei lasketa) mammalomaa ennenkuin sorvi jälleen kutsuu (oikeastaan en ole kyllä edes mammalomalla vaan ihan ilmaisella omalla lomalla, tosin työnantajan suostumuksella). Ja siellä sitä sitten ollaan sorvin ääressä, Excel-taulukkojen ihmeellisessä maailmassa, hamaan eläkkeeseen asti. Meillä kun ollaan vakaasti päätetty, että viimeinen lapsi on tullut uunista ulos. Tämä uuni on lakkautettu ilman myöhempiä käyttöönottomahdollisuuksia. Ja sehän tarkoittaa sitä, että nämä mammalomat ja omat lomat mammaloman jälkeen on pian pidetty.

Että millekkäs sitä sitten alkaisi?

Tuohon tietysti voisin ja aionkin vastata itselleni seuraavanlaisesti: Keskity nyt vaan niitten kilojen hätistämiseen, ainakin seuraavan kahden kuukauden ajan, ja otetaan uusi tilannekatsaus kriisikokous jos projekti Kilokamppailu epäonnistuu sitten 1.lokakuuta jälkeen.

Selvä. Näin tehdään.

Mutta eihän se siis auta muu kuin alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan henkisesti työelämään paluuseen. Jännittää tosin, että miten nämä edelleen ammetåkesta (eli ”imetyssumusta”) kärsivät aivosoluni kykenevät käsittelemään sitä ongelmien määrää, jotka aina tuppaavat päätymään minun työpöydälle hoidettavaksi. Ongelmien päätyminen pöydälleni johtuu tietysti osaltaan siitä, että toimenkuvaani kuuluu suurelta osin ongelmien ratkaiseminen ja tulipalojen sammuttaminen. Mutta! Saisinkohan vaikka ensimmäisen viikon ajan vain haistella työilmapiiriä, ja kuljeksia sinne tänne tekemättä mitään? Koska vaikka nämä ongelmanratkaisutaitoni ovatkin kiistatta aivan huippuluokkaa, niin pelkään pahoin että muffinssien onnistunut pelastaminen totaaliselta katastrofilta ei ole aivan samaa vaikeustasoa kuin esimerkiksi punaisella tekstillä ruudun alareunaan ilmestyvät virheilmoitukset SAP:issa. Ne punaiset tekstit kun tuppaavat olemaan oikeita painajaismaisia pikkuperkeleitä, joiden korjaamiseen jo ennen mammaloman alkua saattoi valehtelematta kulua muutama päivä! Kuinkahan monta päivää niitten oikaisemiseen menee näillä imetyssumuisilla aivoilla? (Pakko kyllä valaista sellainen tosiasia, että imettäminen loppui jo useampi viikko sitten, mutta vieläkään ei ole selkenevää säätä päätä näköpiirissä).

On vähän samanlainen fiilis kun aikoinaan pari päivää ennen yläasteelle menoa. Jännitti ja pelotti, mutta silti sitä oli jotenkin innoissaan. Hankittuna oli uusi reppu, uudet purjehduskengät, uudet farkut ja uusi farkkutakki (kyllä, se oli sitä aikaa kun oli vielä katu-uskottavaa pitää sekä farkkutakkia ETTÄ farkkuja ETTÄ purkkareita yhdessä ja samassa asukokonaisuudessa). Sama se on nyt. Uusi mekko on hankittuna, uudet kengät odottavat korkkaamista ja uudehko laukku odottaa uudelleen pakkaamista. Vaipat, tutit, pyllypyyhkeet, hoitoalusta, lusikka, kaksi settiä minikokoisia vaihtovaatteita molemmille mukuloille, helistin, pari legopalikkaa, pieni kirja ja pari hedelmäsosepurkkia vaihtunevat kynään, lompakkoon, kannettavaan, puhelimeen, puhelimen laturiin, hands-freehin, käsivoiteeseen ja isohkoon kahvimukiin. Käsidesi, purkat ja laastarit saavat jäädä laukkuun.

IMG_0575Yksi esimerkki ammetåkesta. Tallustelin ympäri taloa eripariset tohovelit jalassa.

Kesti melkoinen tovi ennenkuin yläpää tajusi, ettei jalkopäässä ole kaikki ihan niinkuin pitäisi.

Tohvelit vaihtuvat siis uusiin korkkareihin, ja ei muuta kuin menoksi. (Siinä käy kuitenkin niin, että maanantaina laitan jalkaani pari vuotta vanhat Eccon mustat matalapohjaiset lätyskät. Ne kun ovat niiiin mukavat jalassa)

Wish me luck!

Jonna

Suomireissu

Viikko Suomessa meni yhdessä hujauksessa. Kotonakin ollaan ehditty olla jo torstai-illasta lähtien, mutta ei tässä ole ihmettelyltä ja päivittelyltä mitään ehtinyt vielä kirjoittaa. Ihmettelyyn ja yleiseen päivittelyynhän ei mitään erityistä syytä tässä talossa tarvita. Näihin viimeisiin lomapäiviin turhanpäiväiseen olemiseen kun saa yllättäen kulumaan aivan liian paljon aikaa. Reissusta olisi paljon kertomista, mutta kukaan ei jaksa tohtorin väitöskirjan verran tekstiä lukea yhden viikon mittaisesta matkasta, joten yritän nyt tyhjentävästi tiivistää huippuhetket muutamalla aivan liian monella kuitenkin lauseella.

Matkustaminen kahden pienen kanssa yksin:

No problemo!!! Sekä Suomeen meno- että kotiin tulomatkat menivät loistavasti. Lennot meni hyvin, vaihdot sujui suunnitelmien mukaan ja laukutkin saapuivat hihnalle ihan niinkuin pitikin. Lentopelko pysyi hallinnassa, yhtään epämiellyttävää pissa-kakka episodia ei sattunut, ei ollut kipeitä korvia eikä muitakaan huutamista, kirkumista ja/tai kiukkuamista helposti aiheuttavia ongelmia koko matkustamisen aikana. Oli helppoa olla ylpeä lapsistani (eikä vähiten itsestäni) kun olivat niin reippaita. Eli, tuskinpa tuo viimeiseksi kerraksi jää kun lähden yksin reissuun tyttöjen kanssa. Tiedä vaikka lähtisin syksyllä vielä etelän ”lomalle” näiden mukuloitteni kanssa. Matkaseuralaisia vapaaehtoisia lastenhoitajia otetaan mielellään mukaan!

20130729-010034.jpg

Perhe ja suku:

Perhe on pahin, sanotaan. No, ei tässä tapauksessa (tai, ei ole ainakaan poliittisesti korrektia julkisesti niin väittää..). Kiitos mammamummille ja siskotätille, että sain nukkua. Monena aamuna. Ihania olette. Siskontyttö, iskäukki, velieno ja kaksi kappaletta mummitätejä oli myös ilostuttamassa sekä minua, että mukulaisia reissun aikana. Vanhimmaiseni ikävöi jo teitä kaikkia, ja haluaa lähetellä tekstiviestejä koko ajan. ”Palijon sytämiä”. Tai junan kuvia (eno kuulemma tulee junalla meidän tykö). Pienimmäiseni itkeskeli mammansa perään koko viikon ajan, vaikka useasti en ollut muutamaa metriä kauempana, eikä vielä viimeisenä aamunakaan suostunut syömään kun mummi yritti syöttää. Pohjimmiltaan lapsukainen kuitenkin tykkää teistä varmasti kuin hullu puurosta (menikös tuo sanonta oikein?)

20130729-005956.jpg

Ystävät:

Ystäviä sain nähdä monta. Muutamaa en tosin ehtinyt, mutta toivottavasti seuraavalla kerralla sitten. Yksi ystävistäni meni naimisiin. Pienet ja kodikkaat juhlat olivat aivan morsiamen ja sulhasen näköiset. Ja morsian oli niin kovin kaunis. Juhlissa sain olla vanhojen ystävien kanssa, jotka ovat pysyneet kelkassa jo yli 20 vuotta! Miettikää, yli kakskyt vuotta. Sehän on pieni ikuisuus. Kiitos teille rakkaat. Ja ystäväni, jonka ensimmäisen kerran tapasin vajaa kolme vuotta sitten, mutta josta on lyhyessä ajassa tullut todella tärkeä, tuli meitä tapaamaan 4,5 tunnin (yhteen suuntaan!) ajomatkan päästä! Oli ihana nähdä. Te olette kaikki aivan liian kaukana, mutta ei tuo loppujen lopuksi ole ystävyyttä haitannut jos ajatellaan, että olen itse asunut jo kymmenisen vuotta täällä Norjassa, ettekä ole vielä pyyhettä kehään heittäneet.

20130729-010040.jpg

Rovaniemi:

Rovaniemi ei petä koskaan. Vaikka en tällä kertaa ehtinytkään käydä juuri missään, oli rakennukset, tiet ja lyhtypylväät juuri oikealla paikallaan. Sittari (aka Citymarket) siellä missä sen pitääkin, joulupukin kylä, urkkaopisto (aka Urheiluopisto aka Santa Sport) ja lentoasema. Sydämeni on siellä, vaikka se onkin täällä.

20130729-010005.jpg

Sää:

Ja nyt alkoi kiroilu. Siis voiko huonompi tuuri käydä, että juuri sillä viikolla kun me ollaan kotihuudeilla kesälomalla, niin mittarissa on +12 astetta ja pohjostuuli oli niin kova, että se vei pienimmät koiratkin mennessään. Mukuloilla oli syysvaatteet päällä pipoista lähtien kun käytiin napapiirillä leikkimässä. Lähtöpäivänä olikin sitten tyyntä (kiitän ja kumarran sääukkoa siitä, että antoi meidän lentää hyvässä lentosäässä) ja aamullakin oli jo teepaitakeli. Ja lämmintähän siellä on sitten taas ollutkin siitä lähtien. Loistohomma. Mutta Gardermoenin kentälle sentään laskeuduttiin +29 asteen helteeseen. TAIVAALLISTA! Täällä Lillehammerissa oli ollut +26 – +29 koko sen viikon kun me olimme toppahaalarit päällä pohjoisen kesästä nauttimassa. Kotona saatiin sitten lämmöstä nauttia kokonaiset 2 päivää ja 7 tuntia (kyllä, otin aikaa) ennenkuin pilvet taas pilasivat koko homman. Kävin jopa järvessä uimassa, kolme kertaa! Normivuonna minulla on ympärivuotinen talviturkki, mutta nyt otin sen hetkeksi pois (2 päiväksi 7 tunniksi). Nyt on taas villasukat jalassa.

20130729-010022.jpg

Projekti Kilokamppailu:

Ööö…pitäsköhän vaihtaa heti aihetta? Projekti Kilokamppailu kun kärsi melkoisen takapakin juuri sillä hetkellä kun jalkani Suomen maata koskettivat. Hyvä etten jo Rovaniemen lentoaseman kahviosta käynyt ensimmäisiä munkkeja ostamassa. Kaikkea, toistan, k a i k k e a ,tuli syötyä liikaa. Fazerin sinistä, karkkia, Dobbelnougattia, jäätelöä, tätini tekemää maailman parasta pullaa, kakkua, ruokaa, leipää, rahkaa, sipsiä…Vaaka näyttää tosin samaa kuin reissuun lähdettäessä, mutta projektin onnistumisen kannalta olisi ollut lievästi sanottuna tärkeää, että puntarin numerot olisivat himpun verran pienemmät kuin pari viikkoa sitten. Taitaa jäädä haaveeksi se itselleni lupaamani palkinto, jota en tosin ole vielä edes keksinyt mikä se voisi olla. Eikö kellään ole ideoita? Pitäisihän sen edes pikkuisen kirvellä ihan tolkuttomasti ottaa kuulaan silloin 1.lokakuuta jos kun tavoitteeseen en pääsisikään, ja palkinto menisi sen sileän tien.

20130729-010013.jpg

Ei muuta. Heippa!

Jonna

Nyt riitti!

Nyt on kuulkaa vuorossa ihan tosiasiaa ja totuutta niin, että kipeää tekee.

Päätin nimittäin heti uuden vuoden jälkeen, että koskapa meidän perhe on nyt lopullisessa koossaan, niin projekti ”Vauvakilot ja muut viimeisen kymmenen vuoden aikana kertyneet liikakilot saavat nyt lähteä”. Tavoitteeksi otin 15 kiloa 1.kesäkuuta mennessä. Elixian Personal Trainerin mukaan ihan saavutettavissa oleva tavoite, joten ajattelin, että tästähän tulee jotakuinkin helppo nakki (Nakki. Taas tuo nakki. Mikähän villitys minulla noista nakeista oikein on? Pitäisikö tässä olla jo huolissaan?)

No, projekti lähti hyvin liikkeelle. Treenasin ystäväni Paulan (www.kuplablog.blogspot.no) kanssa usein, ja useana viikkona treenejä kertyi neljäkin viikossa. Kilot tippuivat seuraavien kuukausien aikana tasaisesti ja senttimetrit katosivat. Viiden kuukauden aikana vyötäröltä lähti 11,5 cm, lantiolta 4,5 cm, reiden yläosasta 3,5 cm ja reiden alaosasta 3 cm. Ja kiloja tippui yhteensä kymmenen. Olin todella ylpeä itsestäni ja oli kertakaikkiaan ihana ottaa kaapista vaatteita esille, joita olin pitänyt viimeksi ennen ensimmäistä raskautta.

Mutta sitten tulikin jo kesä (ainakin kalenterin mukaan), aivan puskista(!) Ne viisi viimeistä kiloa ei ”ihan” ehtinyt lähteä ennen 1.kesäkuuta. Ja nyt seuraa totuus siitä miksi ne viimeiset viisi kiloa eivät lähteneet ajoissa. Koska minä olen ruokatissuttelija. Minä syön koko ajan. Pitkin päivää, ja käytännössä  A I V A N  koko ajan. Sillä ei ole niin väliä mitä syön, kunhan vain saan tissutella. Ja nyt tämän ruokatissuttelun myötä on kymmenen lähtenyttä kiloa yhtäkkiä kutistunutkin kolmella kilolla. Pikkusenko ottaa aivoon. Pikkusen? Täältä ikuisuuteen ja takaisin on ehkä lähempänä totuutta jos ärsytyksen määrää voi mitata matkassa. Mutta itsepähän tissuttelen. Eli huonosta itsekurista saa kärsiä koko vaatevarasto (ne jo kertaalleen liian isot vaatteet ovat nimittäin jo päätyneet kierrätykseen).

Mutta nyt riitti! Nyt tästä tehdään julkinen kamppailu: Tavoite on 8 kiloa, aikaa on vain 2,5 kuukautta. Eli 1. lokakuuta täytyy olla tavoitteessa, tai muuten…

Niin. Mitäs sitten tapahtuu? Tai ei tapahdu jos en taaskaan tavoitteeseen pääse? Jotain on kyllä keksittävä. Ehdotuksia?

Kello on puoli kaksitoista illalla, mutta pitäisiköhän tästä lähteä vielä juoksulenkille lönköttelyreissulle?

Yeah right!!! Hahahahahahaa…

Jonna

PS. Ennen ja jälkeen kuvia on turha odottaa. Ennen ja jälkeen kiloja on turha odottaa, mutta tippunut kilomäärä sekä kadonneet senttimetrit voin julkaista. Trust me, I´ll tell the truth… … …