Ajatuksia paluusta arkeen vol.1

Kalenterin mukaan minulla on enää 3 päivää jäljellä (tätä päivää ei lasketa) mammalomaa ennenkuin sorvi jälleen kutsuu (oikeastaan en ole kyllä edes mammalomalla vaan ihan ilmaisella omalla lomalla, tosin työnantajan suostumuksella). Ja siellä sitä sitten ollaan sorvin ääressä, Excel-taulukkojen ihmeellisessä maailmassa, hamaan eläkkeeseen asti. Meillä kun ollaan vakaasti päätetty, että viimeinen lapsi on tullut uunista ulos. Tämä uuni on lakkautettu ilman myöhempiä käyttöönottomahdollisuuksia. Ja sehän tarkoittaa sitä, että nämä mammalomat ja omat lomat mammaloman jälkeen on pian pidetty.

Että millekkäs sitä sitten alkaisi?

Tuohon tietysti voisin ja aionkin vastata itselleni seuraavanlaisesti: Keskity nyt vaan niitten kilojen hätistämiseen, ainakin seuraavan kahden kuukauden ajan, ja otetaan uusi tilannekatsaus kriisikokous jos projekti Kilokamppailu epäonnistuu sitten 1.lokakuuta jälkeen.

Selvä. Näin tehdään.

Mutta eihän se siis auta muu kuin alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan henkisesti työelämään paluuseen. Jännittää tosin, että miten nämä edelleen ammetåkesta (eli ”imetyssumusta”) kärsivät aivosoluni kykenevät käsittelemään sitä ongelmien määrää, jotka aina tuppaavat päätymään minun työpöydälle hoidettavaksi. Ongelmien päätyminen pöydälleni johtuu tietysti osaltaan siitä, että toimenkuvaani kuuluu suurelta osin ongelmien ratkaiseminen ja tulipalojen sammuttaminen. Mutta! Saisinkohan vaikka ensimmäisen viikon ajan vain haistella työilmapiiriä, ja kuljeksia sinne tänne tekemättä mitään? Koska vaikka nämä ongelmanratkaisutaitoni ovatkin kiistatta aivan huippuluokkaa, niin pelkään pahoin että muffinssien onnistunut pelastaminen totaaliselta katastrofilta ei ole aivan samaa vaikeustasoa kuin esimerkiksi punaisella tekstillä ruudun alareunaan ilmestyvät virheilmoitukset SAP:issa. Ne punaiset tekstit kun tuppaavat olemaan oikeita painajaismaisia pikkuperkeleitä, joiden korjaamiseen jo ennen mammaloman alkua saattoi valehtelematta kulua muutama päivä! Kuinkahan monta päivää niitten oikaisemiseen menee näillä imetyssumuisilla aivoilla? (Pakko kyllä valaista sellainen tosiasia, että imettäminen loppui jo useampi viikko sitten, mutta vieläkään ei ole selkenevää säätä päätä näköpiirissä).

On vähän samanlainen fiilis kun aikoinaan pari päivää ennen yläasteelle menoa. Jännitti ja pelotti, mutta silti sitä oli jotenkin innoissaan. Hankittuna oli uusi reppu, uudet purjehduskengät, uudet farkut ja uusi farkkutakki (kyllä, se oli sitä aikaa kun oli vielä katu-uskottavaa pitää sekä farkkutakkia ETTÄ farkkuja ETTÄ purkkareita yhdessä ja samassa asukokonaisuudessa). Sama se on nyt. Uusi mekko on hankittuna, uudet kengät odottavat korkkaamista ja uudehko laukku odottaa uudelleen pakkaamista. Vaipat, tutit, pyllypyyhkeet, hoitoalusta, lusikka, kaksi settiä minikokoisia vaihtovaatteita molemmille mukuloille, helistin, pari legopalikkaa, pieni kirja ja pari hedelmäsosepurkkia vaihtunevat kynään, lompakkoon, kannettavaan, puhelimeen, puhelimen laturiin, hands-freehin, käsivoiteeseen ja isohkoon kahvimukiin. Käsidesi, purkat ja laastarit saavat jäädä laukkuun.

IMG_0575Yksi esimerkki ammetåkesta. Tallustelin ympäri taloa eripariset tohovelit jalassa.

Kesti melkoinen tovi ennenkuin yläpää tajusi, ettei jalkopäässä ole kaikki ihan niinkuin pitäisi.

Tohvelit vaihtuvat siis uusiin korkkareihin, ja ei muuta kuin menoksi. (Siinä käy kuitenkin niin, että maanantaina laitan jalkaani pari vuotta vanhat Eccon mustat matalapohjaiset lätyskät. Ne kun ovat niiiin mukavat jalassa)

Wish me luck!

Jonna

Näin se vain aika menee…

..mutta laturikriisi on onneksenne ohi! Varmastikin olette jo kaivanneet älykkäitä ja ajatuksia herättäviä juttujani viimeisten päivien aikana?!? Onneksi avomieheni on nyt ”korjannut” laturin, jonka vedenkestävyyttä nuorimmaiseni testasi viime viikolla.

Äkkiä ovat päivät kuluneet laturikriisin jälkeen ja yhtä sun toista on ehtinyt tapahtua. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet nuorimmaiseni onnistuneet nimiäiset. Leipomisista mainittakoon (kun se kuitenkin teitä kiinnostaa), että tein tällä kertaa juustokakun, joka onnistui melkein täydellisesti. Pohja nyt tosin muistutti jälleen sitä kuuluisaa Saharan autiomaata, mutta itsetekemäni suklaakastike pelasti sen mitä pelastettavissa oli. Lapsiamme ei ole kastettu kirkossa, vaan he ovat ”saaneet” nimen paikallisen humanistijärjestön järjestämässä seremoniassa. Norjassa humanistijärjestöön kuuluu yli 80 000 jäsentä. Me emme kylläkään kuulu järjestöön, mutta koska emme myöskään ole aatteiltamme kovin yhtääntippaa kristillisiä, on humanistijärjestön nimiäisseremonia meille paljon sopivampi. Se on miellyttävä (tosin himpun verran liian pitkä) ja virallisen juhlava tilaisuus, jossa tällä kertaa virallisesti nimen saavia lapsia oli kuusi kappaletta. Meidän juhlasankari oli aurinkoinen ja hereillä seremonian ajan, mutta nukahti bestefarinsa, eli norjalaisen ukkinsa syliin siinä samassa kun kotiin päästiin. Ja heräsi vasta kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet. Ihana lapsi, kun antoi mammalleen rauhan stressata rauhassa.

 

IMG_2215Ystävän ottama kuva seremoniasta. Tosin vähän huonolaatuinen.

 

Toiseksi mieleenpainuvin tapahtuma sattui nimiäisiä edeltävänä päivänä, kun menin lasten kanssa hakemaan mammamummia ja siskontyttöä juna-asemalta. Olimme jo lastaamassa heidän laukkujaan autoon aseman parkkipaikalla, kun yhtäkkiä viereisen auton takaa käveli erittäin tutun näköinen mies paikalle. Ehdin nanosekunnissa ajatella, että tunnen kyllä tuon miehen jostakin. Olen aivan varmasti jutellut myös hänen kanssaan joskus. Seuraavan nanosekunnin aikana edelleen ammetåkesta* kärsivät hitaahkot aivosoluni järjestäytyivät uudelleen, ja viestittivät minulle, että hemmettisoikoon(!) tuo mieshän on minun oma veli! Itkuhan siinä pääsi, ja BabyBjörnissä keikkuva nuorimmaiseni oli tukehtua minun ja veljeni väliin kun takerruin veljeeni kuin viimeiseen oljenkorteen. (Tietämättömille tiedoksi, että BabyBjörn on semmoinen rintareppu, jossa vauva voi istua ja tuntea olevansa kuin Kate Winslet Titanicin keulassa tukka tuulessa tuivertaen. Ja äiti voi todellakin tuntea olevansa kuin kävelevä valtamerilaiva). Ihana oli yllätys, ja suuresti hämmästelen koko perheeni (tämän ainoan kerran onnistunutta) kykyä pitää jotain salassa. Meidän perheessä kun joululahjatkin annetaan päivää (tai viikkoa ennen), tai ainakin pakettien sisältö paljastetaan juuri ennen h-hetkeä.

Jonna i Finland + div. 014Veljeni ottama kuva minusta monen vuoden takaa. Täydellinen otos kuvaamaan hänen huumorintajuaan. Keskustelu ennen kuvan ottoa meni jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Veljeni: Mie otan kuvan susta. Mene vähän taaksepäin. Vähän vielä. Käänny nyt ympäri. Mene nyt vähän oikealle.

Minä: Ai tähänkö?

Veljeni: Just siihen. *räps*

 

Kiitokset mammalle maailman parhaasta lohikeitosta nimiäisissä, lähes pyykittömästä pyykinpesuhuoneesta, piilotetuista tavaroista joita emme vielä edes tarvitse, mutta joita tulemme vielä etsimään, ja kiitos yöunista, jotka eivät loppuneetkaan kello 05 aamulla kuten normaalisti nuorimmaisen päättäessä aloittaa päivänsä vaan kello joko-se-on-noin-paljon?

Kiitokset kahdeksanvuotiaalle siskontytölle, joka hyppi, pomppi, juoksi ja leikki kolmevuotiaan vanhimmaiseni kanssa niin, että illalla sänkyyn mennessä lapsen silmät pelasivat hedelmäpeliä ennenkuin pää ehti tyynyyn asti. Ja kiitos kun olet niin ihana tyttö.

Kiitokset myös veljelleni vuoden ihanimmasta yllätyksestä. Muistakin, että seuraava vierailu tännepäin on sitten viimeistään ensi vuoden Birkebeinerritt aikoihin (Veljeni meni sitten lupaamaan avomiehelleni, että aikoo ensi vuonna osallistua sille samaiselle 94 kilometrin pyöräretkelle, jonka minä olen suuruudenhulluuttani luvannut polkea elokuun lopulla..tänä vuonna..)

 

Jonna

 

* Ammetåke: Amme = imettää, tåke = sumu –> imetyssumu (loistava käännös, mutta kun suomenkielestä ei löydy kunnon vastinetta. Ystäväni Paula, www.kuplablog.blogspot.no , on ottanut selvää, että tuo kääntyisi parhaiten muotoon imetysdementia, jota kukaan ei tosin suomeksi käytä. Ja totta puhuakseni, sumu kuvailee ainakin minun mielentilaani paremmin kuin dementia. Sumussa ollaan kuljettu nyt viimeiset kolme vuotta, eikä minkään maan tai valtakunnan säätiedotukset tai muutkaan lupaukset osoita merkkejä selkiytyvästä olotilasta vielä seuraavaan pariin vuoteen…Näillä mennään!)