Näin se vain aika menee…

..mutta laturikriisi on onneksenne ohi! Varmastikin olette jo kaivanneet älykkäitä ja ajatuksia herättäviä juttujani viimeisten päivien aikana?!? Onneksi avomieheni on nyt ”korjannut” laturin, jonka vedenkestävyyttä nuorimmaiseni testasi viime viikolla.

Äkkiä ovat päivät kuluneet laturikriisin jälkeen ja yhtä sun toista on ehtinyt tapahtua. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet nuorimmaiseni onnistuneet nimiäiset. Leipomisista mainittakoon (kun se kuitenkin teitä kiinnostaa), että tein tällä kertaa juustokakun, joka onnistui melkein täydellisesti. Pohja nyt tosin muistutti jälleen sitä kuuluisaa Saharan autiomaata, mutta itsetekemäni suklaakastike pelasti sen mitä pelastettavissa oli. Lapsiamme ei ole kastettu kirkossa, vaan he ovat ”saaneet” nimen paikallisen humanistijärjestön järjestämässä seremoniassa. Norjassa humanistijärjestöön kuuluu yli 80 000 jäsentä. Me emme kylläkään kuulu järjestöön, mutta koska emme myöskään ole aatteiltamme kovin yhtääntippaa kristillisiä, on humanistijärjestön nimiäisseremonia meille paljon sopivampi. Se on miellyttävä (tosin himpun verran liian pitkä) ja virallisen juhlava tilaisuus, jossa tällä kertaa virallisesti nimen saavia lapsia oli kuusi kappaletta. Meidän juhlasankari oli aurinkoinen ja hereillä seremonian ajan, mutta nukahti bestefarinsa, eli norjalaisen ukkinsa syliin siinä samassa kun kotiin päästiin. Ja heräsi vasta kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet. Ihana lapsi, kun antoi mammalleen rauhan stressata rauhassa.

 

Ystävän ottama kuva seremoniasta. Tosin vähän huonolaatuinen.

 

Toiseksi mieleenpainuvin tapahtuma sattui nimiäisiä edeltävänä päivänä, kun menin lasten kanssa hakemaan mammamummia ja siskontyttöä juna-asemalta. Olimme jo lastaamassa heidän laukkujaan autoon aseman parkkipaikalla, kun yhtäkkiä viereisen auton takaa käveli erittäin tutun näköinen mies paikalle. Ehdin nanosekunnissa ajatella, että tunnen kyllä tuon miehen jostakin. Olen aivan varmasti jutellut myös hänen kanssaan joskus. Seuraavan nanosekunnin aikana edelleen ammetåkesta* kärsivät hitaahkot aivosoluni järjestäytyivät uudelleen, ja viestittivät minulle, että hemmettisoikoon(!) tuo mieshän on minun oma veli! Itkuhan siinä pääsi, ja BabyBjörnissä keikkuva nuorimmaiseni oli tukehtua minun ja veljeni väliin kun takerruin veljeeni kuin viimeiseen oljenkorteen. (Tietämättömille tiedoksi, että BabyBjörn on semmoinen rintareppu, jossa vauva voi istua ja tuntea olevansa kuin Kate Winslet Titanicin keulassa tukka tuulessa tuivertaen. Ja äiti voi todellakin tuntea olevansa kuin kävelevä valtamerilaiva). Ihana oli yllätys, ja suuresti hämmästelen koko perheeni (tämän ainoan kerran onnistunutta) kykyä pitää jotain salassa. Meidän perheessä kun joululahjatkin annetaan päivää (tai viikkoa ennen), tai ainakin pakettien sisältö paljastetaan juuri ennen h-hetkeä.

Veljeni ottama kuva minusta monen vuoden takaa. Täydellinen otos kuvaamaan hänen huumorintajuaan. Keskustelu ennen kuvan ottoa meni jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Veljeni: Mie otan kuvan susta. Mene vähän taaksepäin. Vähän vielä. Käänny nyt ympäri. Mene nyt vähän oikealle.

Minä: Ai tähänkö?

Veljeni: Just siihen. *räps*

 

Kiitokset mammalle maailman parhaasta lohikeitosta nimiäisissä, lähes pyykittömästä pyykinpesuhuoneesta, piilotetuista tavaroista joita emme vielä edes tarvitse, mutta joita tulemme vielä etsimään, ja kiitos yöunista, jotka eivät loppuneetkaan kello 05 aamulla kuten normaalisti nuorimmaisen päättäessä aloittaa päivänsä vaan kello joko-se-on-noin-paljon?

Kiitokset kahdeksanvuotiaalle siskontytölle, joka hyppi, pomppi, juoksi ja leikki kolmevuotiaan vanhimmaiseni kanssa niin, että illalla sänkyyn mennessä lapsen silmät pelasivat hedelmäpeliä ennenkuin pää ehti tyynyyn asti. Ja kiitos kun olet niin ihana tyttö.

Kiitokset myös veljelleni vuoden ihanimmasta yllätyksestä. Muistakin, että seuraava vierailu tännepäin on sitten viimeistään ensi vuoden Birkebeinerritt aikoihin (Veljeni meni sitten lupaamaan avomiehelleni, että aikoo ensi vuonna osallistua sille samaiselle 94 kilometrin pyöräretkelle, jonka minä olen suuruudenhulluuttani luvannut polkea elokuun lopulla..tänä vuonna..)

 

Jonna

 

* Ammetåke: Amme = imettää, tåke = sumu –> imetyssumu (loistava käännös, mutta kun suomenkielestä ei löydy kunnon vastinetta. Ystäväni Paula, www.kuplablog.blogspot.no , on ottanut selvää, että tuo kääntyisi parhaiten muotoon imetysdementia, jota kukaan ei tosin suomeksi käytä. Ja totta puhuakseni, sumu kuvailee ainakin minun mielentilaani paremmin kuin dementia. Sumussa ollaan kuljettu nyt viimeiset kolme vuotta, eikä minkään maan tai valtakunnan säätiedotukset tai muutkaan lupaukset osoita merkkejä selkiytyvästä olotilasta vielä seuraavaan pariin vuoteen…Näillä mennään!)

Advertisement

Pakollinen blogihiljaisuus

Tulee pakollinen blogihiljaisuus (en edes tiedä kuinka kauan), kun nuorimmainen maisteli juuri äsken tietokoneen laturinpäätä, ja laturinpää otti ja sanoi sopimuksen irti. Toinen, aivan samanlainen laturi koki juurikin samanlaisen rakkauden osoituksen noin 2,5 vuotta sitten kun vanhimmaiseni pääsi tuolloin käsiksi laturiin. Ja silloinkaan ei laturilla ollut sen edempää huumorintajua kuin nytkään. Sopimus loppui siihen.

Nyt on enää 6% akkua jäljellä. Vähiin käy ennenkuin loppuu.

Ei näiden mukuloitten kanssa kyllä ainakaan aika käy pitkäksi. Eikä rahareiät lopu.

Ja mitä tästä opimme? Älä hyvä ihme ole pois 3,5 sekuntia kauempaa jos huushollissasi asuu ryömivä, konttaava, kävelevä tai juokseva alta kymmenvuotias lapsi.

…4% jäljellä…

 

Jonna

Synttärijuhlaa ja sähellystä

Meidän pieni iso tyttö on nyt kolme vuotta. Mamman tuntemukset asiasta ovat vähän ristiriitaiset, joten jätettäköön turha analysointi tällä kertaa sikseen, ja mennään suoraa päätä itse synttärisäheltämiseen. Itse juhlat onnistuivat kyllä hienosti, ja synttärisankari oli enemmän kuin tohkeissaan, mutta ne järjestelyt. Se oli kyllä taas yhdenlaista sähläämistä.

”Kukka-asetelma” oli ainakin hieno!

Mamma aloitti järjestelyt omasta mielestään ihan ajoissa aivan liian myöhään ja hoppu tuli. Kakkupohjan ja muffinssit tein edellisenä iltana, mutta leipominenhan EI ole minun juttu, joten eipä se taaskaan mennyt kuin strömsössä (tuostahan taitaa tullakin tämän blogin punainen lanka: Tekemiset, jotka eivät menneet kuten strömsössä. Ja niitähän onkin sitten heti monta).

Tuuliviirikin oli hieno!

Koska en ole supermamma, niin päätin tehdä muffinssit puolivalmisteesta ”aikaa säästääkseni”. Vettä ja margariinia tai neutraalia öljyä, pussin sisältö sekaan, sekoitus ja uuniin. Ei pitäisi olla mutta oli ylitsepääsemätön tehtävä. Minä kun muistelin, että olen aiemmin käyttänyt rapsiöljyä tähän tarkoitukseen, joten käytin sitä. No, en varmastikaan ole rapsiöljyä käyttänyt koska taikina maistui  v a i n  rapsiöljyltä. Ensimmäinen kirosana. Mutta ei hätää, olen ongelmanratkojana huippuluokkaa, joten aloin heittelemään mukaan vähän lisäaineita. Mukaan päätyi noin puoli pussia kaakaojauhetta, tummaa kaakaojauhetta, vanilliinisokeria, tavallista sokeria ja puoliksi syöty tummasuklaalevy, jonka ensiksi sulatin mikrossa. Lopulta rapsiöljy ei maistunut enää niin voimakkaasti, joten annostelin taikinan vuokiin ja uuniin. Huokaus.

Olin onneksi ostanut kaksi pussia (tässä tapauksessa tunsin itseni todella hyvin, koska tiesin etukäteen, että jotain menee päin hanuria). Sain ahaa -elämyksen, ja ajattelin, että kun minulla ei ole neutraalia öljyä niin teen sen toisen pussin sulatettuun voihin. BIG mistake! Toinen kirosana. Taikina maistui voilta. Ei miltään muulta. Ja pussin kyljessä lukee todellakin margariini, ei  v o i. Noh, ongelmanratkaisutaidot kehiin taas. Tällä kertaa mukaan päätyi noin kolme desiä jauhoja, puoli pakettia vanilliinisokeria, tavallista sokeria ja mustikoita. Muffinssit uuniin vain. ”Hyvä” tuli. Huokaus.

Seuraavana oli vuorossa täytekakkupohjan teko. Googlasin ohjeen netistä ja ajattelin, että 1 kokonainen annos ja 1/3 annosta riittää kahteen vuokaan. Suorakulmaisesta pitäisi saada sen verran paksu, että siitä voisi leikata yhden kerroksen ja Hello Kittya ei tarvitse leikata ollenkaan. Kahdeksan munan kakkupohja. Ja tässä tulos:

Kolmas kirosana. Taisin vatkata vähän turhan ronskilla kädellä kun heittelin niitä jauhoja sekaan. Se munavaahto vähän lässähti, ja eihän se sitten enää uunissa mihinkään nouse. Neljäs kirosana.

Kakkuun tuli sitten yksi kerros täytettä Hello Kittyn alle. Viides kirosana ja huokaus.

Tuossa on lopputulos. Hienohan siitä tuli!

Juu, tuli hieno, mutta oli vaan niin pirun kuivaa, että saharan autiomaan hiekkakin on kosteampaa tuohon verrattuna. Seuraavalla kerralla kun teen täytekakun (kaippa näitä on väkipakostakin tehtävä jatkossakin) niin meinaan  u i t t a a kakkupohjan omenamehussa.

Muusta sähläämisestä en taidakaan enää kirjoittaa. Johan tässä muuten menee loppukin uskottavuus..? Ja kuten tuolla alussa mainitsin, oli juhlat oikein onnistuneet. Synttäritytön piti heti päästä testaamaan lahjaksi saamiaan ”katuliituja” (gatekritt norjaksi. Ei ole harmainta aavistustakaan onko katuliitu oikein käännetty, mutta luotan lukijakuntani älykkyyteen, jotta varmasti ymmärrätte mitä tarkoitan).

PS. Eräs lukijani kommentoi aikaisempaa postaustani kirjoittamalla, että tiedä vaikka blogistani tulee leipomisblogi. Mitäs olet mieltä nyt? ;D

Jonna

Valokuvat kehyksiin ja seinälle

Meillä oli tässä jokunen päivä sitten 11-vuotispäivä avomieheni kanssa. Unohdettiin koko homma aivan täysin, mutta täytyy kyllä sanoa, että äkkiä se aika on mennyt. Ja tähän väliin vähän mussunmussun ällynlällyn pusipusi, juu, ollaan edelleen. Eli, still going strong.

Ja lässytykset sikseen. Tämän postauksen idea on itseasiassa näyttää muutama kuva, joita me avomieheni ollaan meidän reissuilta viimeisen 11 vuoden aikana otettu. En ole kyllä edes lupaa kysynyt näitten julkaisemiseen, mutta käytän tässä nyt ”kaikki mikä on sinun on meidän, ja kaikki mikä on minun on minun” periaatetta hyväkseni. Osan kuvista olen ajatellut kehystää, mutta en vain yllätys yllätys? ole ihan vielä päättänyt mitkä kuvat pääsevät seinälle. Ja mille seinälle? Sille tympeän ankealle käytävän seinällekö? Tjaa. Kun sinne olisi oikeastaan tulossa vähän muunlaisia kuvia. Tai, en ole ihan varma. Pitää miettiä vielä.

Joka tapauksessa, tässä olisi muutama käsittelemätön kuva seuraavista maista: Ruotsista, Espanjasta, Norjasta, Kroatiasta, USA:sta, Bahamakselta ja Malesiasta. Katsokaa ja ihastelkaa.

      

Kaikkien kuvien copyright omistaa Gone with the Norwegian

Eikö näistä nyt jotain kannattaisi laittaa kehyksiin ja esille? Muussa tapauksessa kukaan ei koskaan saisi selville kuinka lahjakas valokuvaaja oikeasti olen avomieheni on. Ja sitä paitsi, kun tämä muistiparka pätkii muutenkin, niin mukavahan se olisi arjen keskellä muistella yhteisiä reissuja ilman, että niitä täytyy ihan erikseen alkaa koneelta katsomaan.

Mitkä näistä sopisi kehyksiin? Lemppareita?

Jonna

Kymppiuutisten loppukevennys

Uskokaa tai älkää, mutta tämän vuoden ”parhaan” treenikaverin palkinnon saa meidän järjettömän painava ruohonleikkuri!

Avomieheni on se, joka meillä yleensä leikkaa ruohon, mutta eilen hän kysyi voisinko minä vaihteeksi leikata nurmikon. No, tasa-arvon nimissä kotirauhan säilyttämiseksi päätin suostua. Urakkaan lähdin asenteella: Kevyt treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Vähänpä minä siinä vaiheessa vielä tiesin mitä tuleman pitää. (Sitäpaitsi tämä kuuluu myös sarjaan ”koskaan ennen en ole tehnyt, mutta kaikkea pitää kokeilla ainakin yhdesti”).

Tontti on loivahkossa rinteessä ja pinta-alaa tässä on vähän yli 1800 neliötä, josta nurmikkoa on varmaan noin 1200 neliötä, eli kyllähän tuossa leikattavaa riittää. Mieheni näytti miten ruohonleikkuumasiina toimii, ja eikun hommiin. Eh…helpommin sanottu kuin tehty.

Ensinnäkin, ruohonleikkuri painaa varmasti tonnin. Jo ensimetreiltä tajusin, että tästä tulee himpun verran rankempi treeni kuin olin kuvitellut. Toiseksi, siellä oli esteitä esteitten perään! Puskaa ja puuta, ja omenapuunoksia, jotka ilmaantui kirjaimellisesti ei mistään, ja hämähäkin verkkoja. Jaiks!

Normaalisti olen aika tarkka viilaan pilkkua niin kauan ettei koko pilkusta ole enää mitään jäljellä  suorista kulmista ja symmetriasta, mutta tuossa nurmikonleikkuu touhussa ei paljon tullut symmetriasta piitattua, geometriasta puhumattakaan. Siellä mentiin sievää siksakkia ahteri pitkällä käsivarret hoosiannaa huutaen yrityksenä vältellä kaikenkarvaisia ällö-öttiäisiä. Ja hiki virtasi niin ettei eteenpäin meinannut nähdä.

Jossain siinä puolivälissä urakkaa oli pakko pysäyttää masiina vähäksi aikaa, ja hakea juotavaa. Mutta kun yritin startata pelin uudestaan, niin käsivarret olivat kuin kaksi keitettyä spagettia, enkä sitten enää saanutkaan eloa siihen peliin. Viuhdoin, teutaroin ja tappelin aikani ennenkuin oli pakko myöntää tappio, ja hakea miehistä apua käynnistämään tuo kirotun toosa.

Jos naapurustossani olisi yhtään suomalaista, niin saattaisi hyvinkin olla, että nurmikonleikkuu touhuni voisi päätyä kymppiuutisten loppukevennykseki.

 

Kuva Googlesta

Jonna

Busted!

Me laitetaan useasti Emilielle tarhaan aamupalaksi mukaan mansikoita, mustikoita ja/tai vadelmia. (Kyllä, luitte aivan oikein. Norjassa lapset eivät saa tarhoissa aamupalaa. Vanhempien pitää tehdä aamupala mukaan, jonka he syövät kun saapuvat tarhaan. Tästä lisää joku toinen kerta…). Tänäaamuna olin laittanut lunchboksiin mukaan mansikoita, mustikoita ja banaania (leipää on turha laittaa, se kun tulee takaisin vaikka päällä olisi suurinta herkkua eli kanoa-nam-nam = kananmuna) . Minulla on aamutoimien aikana tapana kertoa Emilielle mitä boksiin on pakattu, eikä tämä aamu ollut mikään poikkeus.

Sanoin Emilielle: ”Mamma on laittanut sinulle aamupalaksi mukaan mansikoita ja mustikoita. Ja…” Ennenkuin ehdin jatkaa, pysähtyi lapseni kuin seinään, kädet lennähti poskille, suuret silmät suureni entisestään, ilme oli niin odottavan toiveikas kun tyttö huudahti: ” Ja kalkkia?!?”

”Ei, rakkaani. Ei mamma ole laittanut karkkia mukaan. Eihän karkkia syödä aamupalaksi.”

”Mamma syöö kalkkiaa. Mamma tykkää kalkistaa.”

 

 

Ja minä kun luulin olevani ovela salasyöppö…

 

Jonna

Osallistuminen pyöräretkelle vahvistettu

Tuli tuolla yhdessä postauksessa (https://jonnavie.wordpress.com/2013/06/13/muutama-fakta-minusta/) paljastettua, että olen sekä suuruudenhullu, että yllytyshullu. Nämä kaksi minua erittäinkin hyvin kuvaavaa termiä saavat konkreettisen todisteen kun paljastan, että olen monen vuoden valtavan painostuksen jälkeen aivan vapaaehtoisesti lupautunut osallistumaan pyöräilyretkelle nimeltä Birkebeinerritt. Kyseessä on aivan pienimuotoinen kaksipäiväinen häppeninki elokuun lopulla, jossa perjantaina lähtöviivalle asettuu noin 5000 hullua norjalaista, ja lauantaina noin 17 000 vielä vähän hullumpaa norjalaista. Pituutta tälle pyöräretkelle tulee rapiat 94km, ja maasto vaihtelee hiekkateistä teknisesti vaativampiin metsäosuuksiin. Allekirjoittanut on yksi noista perjantaihulluista.

Pictures borrowed from: http://www.birkebeiner.no

Tietoa Birkebeiner tapahtumista osoitteesta: http://www.birkebeiner.no/en/

Treenaaminen nimenomaan tätä eräretkeä silmällä pitäen alkoi viime viikolla tammikuussa. (Bullshit! Sillon alkoi laihdutuskuuri, kun päätin, että vauvakilot saa hävitä). Kaikki, jotka kestävyysurheilutaustaani yhtään tuntee, tietää, että se on jotakuinkin ”non-existing”. Pelihermot menee ensimmäisen varttitunnin ykstoikkoisen junnaamisen jälkeen, ja mikään ei oikeasti voi olla yksitoikkoisempaa kuin juokseminen, tai pyöräily. Treeneissä täytyy olla äksöniä, vauhtia ja sopivan vaarallisia tilanteita. Ihan niinkuin meidän lentopallotreeneissä aikoinaan.

Mutta jos nyt hetki tarkastellaan kokonaisvaltaisesti kyseistä retkeä, niin sanoohan sanookohan? sen nyt tavallinen maalaisjärkikin, ettei  y h d e k s ä ä k y m m e n t ä n e l j ä ä  kilometriä läpi viedä jos takana on vain varttitunnin mittaisia treenejä. Toiseksi, maasto on erittäin vaihtelevaa ja vaatii edes hieman kokemusta. Senkään takia ei voi siis olettaa mutta oletan kuitenkin, että kisa olisi millään muotoa läpihuutojuttu.

Näitä tosiseikkoja silmällä pitäen olen päättänyt, että täytyyhän tässä nyt edes näön vuoksi käydä muutama pitempikin pyöräilylenkki ennen tuota elokuun koitosta. Joten tänään sitten hyppäsin ryömin ylös sängystä innoissaan ohimoita kiristellen kuin pikku-ukko, vedin intoa puhkuen ohimoita kiristi entistä enemmän toppahousut ja pyöräilymonot jalkaan, kypärä päähän, oikeaoppiset pyöräilyhanskat käteen ja pulssimittari(!) muistuttamaan, että hengissä ollaan. Pumppasin avomieheni pumppasi pyörän ja lähdin kohti tunturia. Happikuolema meinasi noutaa ensimmäisessä nousussa (joka alkaa tuosta talon kulmalta), ja pulssimittarista meinasi pulssit loppua kesken. Pääsin kuitenkin lopulta metsäreitille, jota ehdin pyöräillä pari kilometriä, kun takaani kuului järjetön pamaus pikkuinen tuhaus. Takakumi poksahti.

Reaktio? Parikymmentä kirosanaa suomeksi, toppahousut kappaleiksi ja pyörä sai kananlennon mittaisen vauhdin pientareen puolelle. No ei, ei se ihan noin mennyt. Mutta kirosanoja pääsi kyllä muutama.

Ja ei muutakun takaisin kotimatkalle, syntipukkia taluttaen.

Kuva lainattu: http://www.salamatkustaja.com

Kotiin päästyäni vaihdoin toppahousut sortseihin ja monot lenkkareihin, ja lähdin intopiukeena edelleen ohimoita kiristellen harrastamaan toista lempipuuhaani, eli juoksemaan lönköttelemään. Sekään ei kyllä mennyt niinku strömsössä (en tiedä mistä tuo sanonta tulee kun olen liian kauan täällä kaukomailla asunut, mutta oletan että se passaa tähän kohtaan), kun puolet matkasta juoksin lönköttelin kramppi oikeassa pohkeessa.

Loistavastihan tämä retkelle valmistuminen alkoi. Huomenna uusiksi!

Jonna

Melkein kolmevuotiaan unelma

Vanhimmainen tyttäreni täyttää tasan viikon päästä 3-vuotta.

EIIII! Eiiii näin pian! Eihän siitä ole kuin pienoinen hetki kun lyllersin kuudetta päivää yliajalla kohti turkkilaista ravintolaa täällä Lillehammerissa, ja ennenkuin jälkiruoka oli syöty oli synnytys käynnissä. Ja kymmenen tuntia myöhemmin oli maailman kaunein MiniMe syntynyt. (No totta hemmetissä lapsi oli/ON kaunis. Katsokaa nyt sen äitiä!)

Mutta eihän tuosta ole kuin hetki.

Ja nyt se lapsi on jo jankuttanut tammikuusta lähtien: ”Emiilä bursdaa kesälää. Mamma tekkee bursdaa kakuun. Mamma osaaa.” (bursdag = synttärit)

Sitten tämä samainen lapsi jatkaa: ”Emiilä saa kissa kakuun. Mamma osaa tehää kissa kakuun.”

Kissalla tarkoitetaan tietysti vain sitä yhtä ja ainoaa kissaa, joka on pistänyt koko maailman pikkutytöt (ja isommatkin tytöt) sekaisin jo monta vuotta. Hello Kitty (tai Hoje Kiti niinkuin meillä tätä kissaa kutsutaan). Kukapa muukaan. Ja meidän pieni, kohta aivan liian pian kolmevuotias Emilie -tyttönen on niin rakastunut tähän ärsyttävän söpöön kissaan, että kuvittelee saavansa mamman leipoman kissakakun synttäreilleen. Jokapäiväisestä kissakakusta ja synttäreistä höpöttämisestä päätellen, tämän lapsen suurin unelma ja haave on saada juurikin Hoje Kiti kakku synttäreille. Sääliksi käy lasta, jolle ei vielä ole avautunut se tosiasia, että tämä mamma EI LEIVO. Tämä mamma on sen sijaan käyttänyt puoliomaisuutta ostanut muutamia Hoje Kiti härpäkkeitä lapsensa synttäreille. Olen aivan varma että lautaset, mukit, servetit, ilmapallot ja pöytäkoristeet korvaavat yhden puuttuvan Hoje Kiti kakun…

 

Kuva lainattu http://www.partypieces.co.uk

Hello Kitty -kakkuvuoka ja muffinssikoristeet saapui postissa eilen…Need I say more?

 

Jonna

Käytävä tarttis vähän väriä

Me ollaan asuttu pian pari vuotta tässä nykyisessä kodissa, mutta sekä remontti, että sisustaminen on vielä vähän aivan kesken. Eikä sisustuksen etenemistä yhtään auta, että allekirjoittanut on vallan kykenemätön päättämään minkälaista sisustustyyliä alkaa tänne kotiin laittamaan. Tyylejä kun on niin laidasta laitaan, ja ideioita on yhtä monta kuin on sisustuslehteä, sisustusblogia ja sisustusputiikkiakin. Ja kun soppaan lisätään vielä värimaailmasta päättäminen, niin uskallan väittää ettei tästä valmista tule tämän vuosikymmenen puolella. Jatketaan nyt vaan asumista kodissa, jossa ei ole mitään seinillä, ja ne muutamat hassut esillä olevat kupit ja kipotkin vaan riitelee keskenään. Mutta onneksi me sentään täytetään kaikki huoneet ilolla, naurulla ja rakkaudella…voi lällyn lällyn.

Mutta jotta ymmärtäisitte mistä puhun, niin tässä esimerkkinä käytävä, joka on  k e r r a s s a a n  ankean tylsä. Käytävän varrella alkupäässä on ovet kylppäriin ja ”master bedroomiin”, ja käytävän perällä on ovet lastenhuoneeseen ja tällä hetkellä vielä vierashuoneeseen/konttoriin, josta tehdään toinen lastenhuone (tällä vauhdilla se valmistunee nuorimmaisen rippijuhliin). Kuten näette, paljasta seinää on metritolkulla (7 jos mustasta kahvasta aletaan mittaamaan)! Mutta tännekään en ole saanut laitettua  y h t ä ä n  mitään, kun en osaa päättää mitä laittaisin. Ideoista ei siis ole pulaa. Niitä on vaan aivan liiaksi.

Mutta kyllä se nyt vaan niin on, että tärkeitä päätöksiähän tässä on alettava tekemään. Ei tuo käytävä tuosta sen kodikkaammaksi tai kutsuvammaksi muutu vaikka sitä kuinka tuijottaisi. Ja sitäpaitsi, minä tahdontahdontahdon kuvia ja tauluja seinille, tyynyjä yhtä paljon kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa (no ei välttämättä tuonne käytävälle kuitenkaan), ja tuommoisen pienen poron (tai vissiin kai se on peura) pään keikkumaan jonnekin. Ihan mihin vain. Mutta se on saatava. Ja rakas avomieheni, jonka kannattama überminimalistinen tyyli saa jopa minkä tahansa sairaalan aulan näyttämään sirkusteltalta, saa sanoa mitä haluaa. Poro on minun!

Stay tuned! Nyt alkaa tapahtumaan!

Jonna

Muutama fakta minusta

Lyhyesti muutama totuus (ja yksi emävalhe) minusta.

Minä olen:

• 30+ vuotias
• kotoisin Rovaniemeltä, mutta asun Lillehammerissa, Norjassa
• aina myöhässä, joka paikasta. Myöhästyin (melkein) synnäriltäkin nuorimmaisen syntyessä
• aito ja todellinen Belieber
• salasyöppö
• väsynyt

Minulla on:

• kaksi tyttöä, 3 vuotta & 8 kk (kesäkuu 2013)
• norjalainen avomies (kesäkuu 2013)
• liian monta paria kenkiä, mutta pitäisin mieluiten vain Crocseja
• taipumus suuruudenhulluuteen
• jatkuva ja parantumaton salmiakin, suklaan, karkin, jäätelön, pullan, keksin ja sipsin himo

Minä en:

• ole pullalta tuoksuva superäiti
• koskaan mene ajoissa nukkumaan
• muista oikein mitään

Minä yritän:

• laihtua
• joka ilta mennä ajoissa nukkumaan
• muistaa asioita, mutta joskus unohdan muistuttaa itseäni että minun pitää yrittää muistaa asioita.

…

Ja nyt unohdin mitä minun piti kirjoittaa seuraavaksi.

…

No, ei tule mieleen. Mutta löysitkö ylläolevasta joukosta emävalheen?

 

Jonna