Kymppiuutisten loppukevennys

Uskokaa tai älkää, mutta tämän vuoden ”parhaan” treenikaverin palkinnon saa meidän järjettömän painava ruohonleikkuri!

Avomieheni on se, joka meillä yleensä leikkaa ruohon, mutta eilen hän kysyi voisinko minä vaihteeksi leikata nurmikon. No, tasa-arvon nimissä kotirauhan säilyttämiseksi päätin suostua. Urakkaan lähdin asenteella: Kevyt treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Vähänpä minä siinä vaiheessa vielä tiesin mitä tuleman pitää. (Sitäpaitsi tämä kuuluu myös sarjaan ”koskaan ennen en ole tehnyt, mutta kaikkea pitää kokeilla ainakin yhdesti”).

Tontti on loivahkossa rinteessä ja pinta-alaa tässä on vähän yli 1800 neliötä, josta nurmikkoa on varmaan noin 1200 neliötä, eli kyllähän tuossa leikattavaa riittää. Mieheni näytti miten ruohonleikkuumasiina toimii, ja eikun hommiin. Eh…helpommin sanottu kuin tehty.

Ensinnäkin, ruohonleikkuri painaa varmasti tonnin. Jo ensimetreiltä tajusin, että tästä tulee himpun verran rankempi treeni kuin olin kuvitellut. Toiseksi, siellä oli esteitä esteitten perään! Puskaa ja puuta, ja omenapuunoksia, jotka ilmaantui kirjaimellisesti ei mistään, ja hämähäkin verkkoja. Jaiks!

Normaalisti olen aika tarkka viilaan pilkkua niin kauan ettei koko pilkusta ole enää mitään jäljellä  suorista kulmista ja symmetriasta, mutta tuossa nurmikonleikkuu touhussa ei paljon tullut symmetriasta piitattua, geometriasta puhumattakaan. Siellä mentiin sievää siksakkia ahteri pitkällä käsivarret hoosiannaa huutaen yrityksenä vältellä kaikenkarvaisia ällö-öttiäisiä. Ja hiki virtasi niin ettei eteenpäin meinannut nähdä.

Jossain siinä puolivälissä urakkaa oli pakko pysäyttää masiina vähäksi aikaa, ja hakea juotavaa. Mutta kun yritin startata pelin uudestaan, niin käsivarret olivat kuin kaksi keitettyä spagettia, enkä sitten enää saanutkaan eloa siihen peliin. Viuhdoin, teutaroin ja tappelin aikani ennenkuin oli pakko myöntää tappio, ja hakea miehistä apua käynnistämään tuo kirotun toosa.

Jos naapurustossani olisi yhtään suomalaista, niin saattaisi hyvinkin olla, että nurmikonleikkuu touhuni voisi päätyä kymppiuutisten loppukevennykseki.

 

loppukevennysKuva Googlesta

Jonna

Osallistuminen pyöräretkelle vahvistettu

Tuli tuolla yhdessä postauksessa (https://jonnavie.wordpress.com/2013/06/13/muutama-fakta-minusta/) paljastettua, että olen sekä suuruudenhullu, että yllytyshullu. Nämä kaksi minua erittäinkin hyvin kuvaavaa termiä saavat konkreettisen todisteen kun paljastan, että olen monen vuoden valtavan painostuksen jälkeen aivan vapaaehtoisesti lupautunut osallistumaan pyöräilyretkelle nimeltä Birkebeinerritt. Kyseessä on aivan pienimuotoinen kaksipäiväinen häppeninki elokuun lopulla, jossa perjantaina lähtöviivalle asettuu noin 5000 hullua norjalaista, ja lauantaina noin 17 000 vielä vähän hullumpaa norjalaista. Pituutta tälle pyöräretkelle tulee rapiat 94km, ja maasto vaihtelee hiekkateistä teknisesti vaativampiin metsäosuuksiin. Allekirjoittanut on yksi noista perjantaihulluista.

birken_logo

Birkebeinerrittet_illu_GeirOlsen

Pictures borrowed from: http://www.birkebeiner.no

Tietoa Birkebeiner tapahtumista osoitteesta: http://www.birkebeiner.no/en/

Treenaaminen nimenomaan tätä eräretkeä silmällä pitäen alkoi viime viikolla tammikuussa. (Bullshit! Sillon alkoi laihdutuskuuri, kun päätin, että vauvakilot saa hävitä). Kaikki, jotka kestävyysurheilutaustaani yhtään tuntee, tietää, että se on jotakuinkin ”non-existing”. Pelihermot menee ensimmäisen varttitunnin ykstoikkoisen junnaamisen jälkeen, ja mikään ei oikeasti voi olla yksitoikkoisempaa kuin juokseminen, tai pyöräily. Treeneissä täytyy olla äksöniä, vauhtia ja sopivan vaarallisia tilanteita. Ihan niinkuin meidän lentopallotreeneissä aikoinaan.

Mutta jos nyt hetki tarkastellaan kokonaisvaltaisesti kyseistä retkeä, niin sanoohan sanookohan? sen nyt tavallinen maalaisjärkikin, ettei  y h d e k s ä ä k y m m e n t ä n e l j ä ä  kilometriä läpi viedä jos takana on vain varttitunnin mittaisia treenejä. Toiseksi, maasto on erittäin vaihtelevaa ja vaatii edes hieman kokemusta. Senkään takia ei voi siis olettaa mutta oletan kuitenkin, että kisa olisi millään muotoa läpihuutojuttu.

Näitä tosiseikkoja silmällä pitäen olen päättänyt, että täytyyhän tässä nyt edes näön vuoksi käydä muutama pitempikin pyöräilylenkki ennen tuota elokuun koitosta. Joten tänään sitten hyppäsin ryömin ylös sängystä innoissaan ohimoita kiristellen kuin pikku-ukko, vedin intoa puhkuen ohimoita kiristi entistä enemmän toppahousut ja pyöräilymonot jalkaan, kypärä päähän, oikeaoppiset pyöräilyhanskat käteen ja pulssimittari(!) muistuttamaan, että hengissä ollaan. Pumppasin avomieheni pumppasi pyörän ja lähdin kohti tunturia. Happikuolema meinasi noutaa ensimmäisessä nousussa (joka alkaa tuosta talon kulmalta), ja pulssimittarista meinasi pulssit loppua kesken. Pääsin kuitenkin lopulta metsäreitille, jota ehdin pyöräillä pari kilometriä, kun takaani kuului järjetön pamaus pikkuinen tuhaus. Takakumi poksahti.

Reaktio? Parikymmentä kirosanaa suomeksi, toppahousut kappaleiksi ja pyörä sai kananlennon mittaisen vauhdin pientareen puolelle. No ei, ei se ihan noin mennyt. Mutta kirosanoja pääsi kyllä muutama.

Ja ei muutakun takaisin kotimatkalle, syntipukkia taluttaen.

Muumi-stana

Kuva lainattu: http://www.salamatkustaja.com

Kotiin päästyäni vaihdoin toppahousut sortseihin ja monot lenkkareihin, ja lähdin intopiukeena edelleen ohimoita kiristellen harrastamaan toista lempipuuhaani, eli juoksemaan lönköttelemään. Sekään ei kyllä mennyt niinku strömsössä (en tiedä mistä tuo sanonta tulee kun olen liian kauan täällä kaukomailla asunut, mutta oletan että se passaa tähän kohtaan), kun puolet matkasta juoksin lönköttelin kramppi oikeassa pohkeessa.

Loistavastihan tämä retkelle valmistuminen alkoi. Huomenna uusiksi!

Jonna