Anna äänimerkki

Piiiip!

Me ollaan blogin kans oltu kuurupiiloa jo monta viikkoa. Mulla melkeen meinas loppua turnauskestävyys ja kärsivällisyyskin jo, mutta onneksi en antanut periksi. Näköjään tämmönen periksiantamaton väsyttämistaktiikka toimii täälläkin. Mutta puolitoista kuukautta siihen sitten vierähtikin. Puh.

Blogin kommentti: Luulet vissiin olevasi hauska? Lopetahan lyhyeen, kukaan ei naura.

Selvä. Kerrotaan sitten mieluummin totuus, taas jälleen kerran. Eli heippa vain, täällähän minä, Saamattomat bloggaajat ry:n puheenjohtaja, ja sen ainoa jäsen.

Kateellisena ihmettelen, ja hattua nostan teille kanssabloggaajille, jotka ehditte/jaksatte/pystytte/kykenette postaamaan juttuja jopa useamman viikossa? Millon te syötte? Nukutteko te ollenkaan? Mie kun saan niin lahjakkaasti kulumaan kaksikymmentaneljä tuntia vuorokaudessa, joka ikinen päivä, kaikkeen muuhun kuin bloggaamiseen, että ihmetellä aivan täytyy mihin ihmeeseen saankin tuhrattua kaiken sen ajan. Treenaamiseen se ei kulu. Jouluaskarteluihin, joulukoristeluun, leipomiseen tai virkkaamiseen/kutomiseen/ompeluun se ei kulu. Eikä se kulu ylenpalttiseen nukkumiseenkaan, kun aina on vaan väsynyt olo (D-vitamiinin puutos sanoi lääkäritäti tässä jokunen viikko sitten, eli voin ihan hyvällä omalla tunnolla käyttää liian alhaisia vitamiinivarastoja tekosyynä bloggaussaamattomuudelle…) Haha!

Niin, tosiasiassa mun aika kuluu tällä hetkellä täyspäiväisen työn lisäksi näiden kahden mukulaisen kanssa touhottaessa ja tätä huushollia ylläpitäessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka vaatehuolto. Siihen mulla menee niin monta tuntia viikossa, etten uskalla edes arvata. Meidän lapset kun ei kulje vaatteissa, jotka ei passaa keskenään värien puolesta. Ja koskapa meillä on pinkkejä, vaaleanpunaisia, heleän vaaleanpunaisia, vanhan roosan värisiä, violetteja, tummemman pinkkejä, vaaleamman pinkkejä, tumman violetteja, vaaleamman violetteja, ja jopa keltaisia, tummansinisiä, mustia, ruskeita, raidallisia, pilkullisia, kukallisia, hello kittysia, muumisia, jne jne jne…vaatteita, niin niiden soinnuttaminen keskenään on melkeinpä kokopäivätyötä. Heleän vaaleanpunainen kukkapaita, violetit sukkikset raitoineen ja pinkki hame pilkkuineen ei sovi keskenään edes pimeässä. Ja koskapa olen perinyt jotakuinkin saman pakkomielteen kuin siskonikin, en kertakaikkiaan osaa laittaa lapsiani tarhaan vaatteissa, joiden värit eivät soinnu keskenään. Tämä pakkomielle johtaa siis siihen, että käytän järjettömän paljon aikaa kodinhoitohuoneessa seisoskeluun ja vaatekappaleiden pyörittelyyn pinkasta toiseen. Vaatepinkat on jaoteltu toisiinsa sointuviin tarhavaatteisiin, viikonloppuvaatteisiin, kotivaatteisiin, kyläilyvaatteisiin ja yöpukuihin.

Blogin kommentti: Hanki reseptillä saatavia lääkkeitä. Mitä pikimmiten.

No vaihetaan sitten aihetta. Sitä ei tarttekaan kauaa hakea: joulu. Nyt se joulu sitten jo on. Ja jotta en pettäisi Saamattomat bloggaajat ry:n toimintasuunnitelmaa, niin toivottelen jo nyt hyvää joulua, kiitos kuluneesta vuodesta, hyvää uutta vuotta, loppiaista ja pääsiäistäkin ihan varmuuden vuoksi.. Kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaanhan seuraavaa blogipostausta voinette odotella vasta…eh..sitten joskus. Mutta ei ainakaan ennenkuin voidaan todeta, että joulu meni jo.

Eli heippa vain! Ja kiitti.

********************

Ps. Ne, jotka odottaa meiltä joulukorttia – odotatte turhaan. Tänä vuonna kortit jää vain kaukaiseksi toiveeksi. Ensinnäkin, valmiit tonttuiset joulukortit ei oo mun juttu. Toiseksi, nämä meidän mukulat ei ole niin montaa nanosekuntia paikallaan yhtäaikaa, että niistä saisi otettua yhtään kuvaa, jossa kummallakin olisi ”katsokaa-kuinka-suloisia-me-ollaan-ja-kuinka-idyllistä-meillä-on-ja-hyvää-joulua-kaikille” -ilme, tai edes jossa kaikki raajat olisivat niin paikallaan ettei minkäänlaista aaltoliikettä näkyisi kuvassa, tai edes jossa kummatkin silmäparit olisi yhtäaikaa auki… Annoin sekä periksi, että itselleni anteeksi epäonnistumiseni meidän perheen idyllin edelleen välittämisessä joulukorttien muodossa, ja syytän siitä D-vitamiinin puutosta.

20131216-230950.jpg

Voihan viinilasi

Mulla on siis ihan lähteny lapasesta tuon punaviinin litkiminen. Oon kolmena iltana peräkkäin, kolmena iltana, miettikää (hui!), juonut lasin tai kaks punasta viiniä. Ja huomenna on mitä todennäköisimmin odotettavissa useammankin lasillisen kumoamista kun lähden viettämään iltaa suomalaisen ystäväni luokse. Täpinöissä siis jo tänään, ja huolellista viinimakunystyröiden valmistelemista.

Viimeksi tällainen usean perättäisen päivän viinilipsahtaminen sattui heinäkuussa, kun olin mukulaisten kanssa Suomessa mamman luona. Sillonhan mulla oli oikeasti loma (lisää voitte lukea täältä), ja lomallahan on lupa ottaa se yksi tai viis lasia, kunhan vain lapsilla on joku järjelläkäyvä hoitaja sillä aikaa kun mamma pämppää melkein neljän lähestulkoon tipattoman vuoden jälkeen. Ja hyvällä omatunnolla tulikin pämpättyä. Niin.

Ja punaviinihän on terveellistä niiden sisältämien antioksidanttien vuoksi. Tuolta jostakin guuglasin, että yksi tärkeimmistä on resveratroli, jonka on väitetty pidentävän ikää, ehkäisevän syöpää ja veritulppia. Toinen guuglaus osasi kertoa, että italialainen tutkimus on osoittanut, että punaviini suojaa rasvaisen ruuan haitallisilta vaikutuksilta. Eli, otetaanpas sille kulaus. Ja toinenkin. Ja vähän suklaata kyytipojaksi. Noin.

20131101-222040.jpgHuomatkaa nuo muutamat tuikkukipotkin, jotka piti ottaa esille ihan tätä tilaisuutta varten..

(siis kuvan lavastamista varten tietenki..)

Ja sitten lopetetaan tältä kertaa (lukuunottamatta sitä huomista!). Kyllä nämä viinilapaset laitetaan nyt taas takaisin piiloon vähäksi aikaa (lukuunottamatta sitä huomista..ettei nyt vaan jää kellekään epäselväksi).. Totuus kun on se, että vaikka hyvä punaviini on oikeasti tosi hyvää, ja vaikka moni voi saada sen kuvan, että ihan tosissani kaipaan punasia lasillisia iltojani ilostuttamaan, niin ei musta ole viinittelemään joka ilta, joka viikko. Taidan nyt vaan ihan tyytyväisenä jatkaa tämmösellä ”lipsahdus kerran neljässä kuukaudessa” -frekvenssillä. Ihan oukei.

Ps. Mutta suklaata en jätä.

Keskellä viikkoa taas ja kohta on jo joulukin

Ja taas sitä päästään päivittelemään tätä järjettömän nopeaa ajan kulua. Miten nämä viikot, kuukaudet ja jopa vuodet meneekin niin vilahtaessa ohi. Toissapäivänähän minä vasta puskin nuorimmaisen maailmaan ja eilen oli vielä kesä, mutta huomenna onkin jo sitten joulu, ylihuomenna se on taas kesä, ja ennenkuin tässä kissaa ehtii sanoa, niin juhlitaan jo uutta vuotta 2020. Jumankekkale. Sanattomaksi vetää…

20131002-231333.jpg

No mutta onneksi tänään on vielä syksy, ja saa nauttia syksyisistä tunnelmista. Ulkona on ollut tänään sumuista, aurinkoista, pilvistä, vähän sateista, poutaista, värikästäkin on, ja sitten jo yhtäkkiä pimeää, sopivan raikkaalla tavalla koleaa, mutta onneksi ei vielä luihin-ja-ytimiin-asti-tunkeutuvaa-kylmää. Lyhyesti sanottuna aika ihanan sopivaa. Tosin eipä tässä hirveästi tuosta syksyisestä säästä saati tunnelmasta pääse tai ehdi nauttimaan, kun aamulla mennään puolijuoksua tarhaan, koska mamma on taas myöhässä töistä, ja iltapäivällä taistellaan muutama minuutti tarhan pihalla, että josko sitä jo lähdettäis kotia ruuan laittoon, sitten kolmevarttia/tunteroinen sapuskatouhuissa, leikkimistä/tappelupukareitten erottelemista toisistaan, ja hupsista ei muutakuin taas sapuskahommiin, sitten iltatouhut, joka sisältää myös muutaman nuotin vierestä lauletun laulun, ja sittenhän se tämän mamman kotityöt vasta alkaakin: Pesukone, astianpesukone, säätiedotuksen tarkistaminen, jotta seuraavan päivän sisä- ja ulkovaatteiden valikoiminen ja pakkaaminen menisi ilman elämää suurempia epäonnistuneita valintoja, aamupalan suunnittelu (kun täällä ei edelleenkään lapset tarhassa saa aamupalaa), ja no, muutama muu pikkuhomma. Ja sitten kun vihdoin saan istutettua pyöreän takamukseni sohvannurkkaan, on kello jo niin paljon ettei ulos kyllä viitsi/uskalla lähteä kun on säkkipimeää, ja mitään kynttilöitä nyt ei ainakaan ehdi poltella kun ne tuikkuastiat pitäisi ensin ottaa esille sieltä kaapin perältä missä ne on turvassa kohta yksivuotiaalta ja nukkumaankin pitäisi mennä ihan kohta.

20131002-231706.jpg

20131002-230956.jpg

Onko tuo ihme jos tässä ei ehdi muutakuin yrittää roikkua mukana, ja vain todeta se tosiasia, että joulu on taas nurkan takana. Tuon ylimmäisen kuvan joululehdenkin ostin tänään kaupasta! Ja kolmestakymmenestä joululahjasta on jo kahdeksantoista hankittuna! Ja parin viikon päästä on jo nuorimmaisen yksivuotissynttärit, joten ne onkin jo melkein vietetty, kun suunnittelemaan niitä ei nyt ainakaan enää ehdi, mutta kaippa sinne täytyy joku saharakakku tehdä ja muutamat voilta tai rapsiöljyltä maistuvat muffinssitkin pyöräyttää.

Nyt hengästyttää. Taidan alkaa lukemaan tuota joululehteä, kun jouluhan on jo huomenna. Melkein.

Olipa kerran blogi…

…jonka tie blogien huipulle alkoi lupaavasti, ja joka saavutti nopeassa tahdissa kansainvälistäkin huomiota (ref. lukijoita 15 eri maasta!), mutta joka olemattomista yrityksistä huolimatta oli kuivumassa kasaan blogin pitäjän laiskuuden, saamattomuuden, ajan puutteen (tähän kohtaan eräs entinen valmentajani olisi tokaissut: ”laita asiat tärkeysjärjestykseen”) ja huonon turhan rönsyilevän ulosannin vuoksi. Kaikki tarinat, sekä suulliset että kirjalliset vievät niin paljon aikaa, että avomieheni on viime aikoina muutaman kerran tokaissut minun alottaessa (suullisesti) kertomaan jotain järjettömän hulvatonta tarinaa kanssaihmisille: ”Kort versjon, kjære. Kort versjon. – Lyhyt versio, rakkaani. Lyhyt versio.”

Mutta minä tokkura en siltikään osaa muista tarinan rönsyillessä eteenpäin kertoa lyhyesti enkä ytimekkäästi yhtään mitään. Tämä ihmislapsi kun vaan ON luotu puhumaan, ja näköjään myös kirjoittamaankin, pitkään ja hartaasti, nykyään kanssaihmisten kauhuksi jopa kahdella kielellä, ja huolimatta asian tärkeydestä tai siitä tosiasiasta, että tarinankertojalla olisi todellisuudessa hajuakaan saarnaamastaan aiheesta.

Ja nyt alkaa vielä näyttämään siltä, että suuruudenhullut suunnitelmani elättää itseni tätä blogia kirjoittamalla ensi kesään mennessä alkavat kuivua kokoon. Ainakin jos tämä julkaisufrekvenssi jatkuu. Mutta eipä hätää! Ei muutakun uudet entistä suuremmat ja hullummat suunnitelmat esiin. Mitähän järjenköyhää sitä sitten keksisi? Kävellen Afrikkaan neljässä päivässä?

Niin muuten. Ne mun muut julkiseen jakoon menneet projektit on myös kuivumassa tai kuivuneet kasaan ennenkuin ne pääsivät kunnolla alkuunkaan. Ensinnäkin projekti kilokamppailu junnaa paikallaan, ja aikaa on enää 12 päivää. Tavoitteeksi asetetusta kahdeksasta kilosta on lähtenyt kolme, ja sitäkin kyllä ihmettelen suuresti, koska totuus on se, että syön edelleen karkkia joka päivä.

Entä se toinen projekti, se pieni 94km:n pyöräretki Norjan vuorilla. Se taas lässähti treenaamattomuuteen ja pelkoon siitä, etten ehtisikään perille ennenkuin joku toimitsija matkan varrella illan pimetessä huitoisi minut vasemmalle ja kertoisi, että nyt se on loppu. Ja entäpäs sitten ne iänikuiset sisustusprojektit, joista oli myös tarkoitus kirjoittaa ja näyttää kuvia. Nekin on jäädytetty odottamaan hamaa tulevaisuutta, koska nuorimmaisestani on yhtäkkiä tullut niin liikkuva, että hän tuntuu yltävän kaikkialle, ja onnistuu vielä olemaankin kaikkialla yhtä aikaa. Tällä hetkellä meidän jokaikinen kynttilänjalka, kukkaruukku, sisustuskirjain ja tuikkuastia on piilotettu pieniltä käsiltä laitettu talteen. Siitä huolimatta meillä vallitsee sekasorto senkin jälkeen kun olen järjestellyt, siivonnut, puunannut ja tuunannut useamman tunnin. Ja kuka ryökäle se on, joka tätä tavaraa tänne meidän taloon kantaa?!?!

Mutta eikös se nyt kuitenkin teidänkin mielestä ole aivan normaalia täysin naurettavaa olla tämmöinen, joka huutelee kaikki suuret suunnitelmansa kaikelle kansalle, ja sitten ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi? Sehän vain antaa kuvan tavallisesta, rohkeasta vähintäänkin epäonnistuneesta mammasta, jonka idioottimaiset räpellyksiset projektit nyt vain eivät ole tällä kertaa onnistuneet. Vai olisiko teitä muitakin räpeltäjiä olemassa?

 

20130918-232637.jpgIhan vain todistusaineistoa viitaten ensimmäiseen lauseeseen… 😀

 

Go räpeltäjämammat Go!

Jonna

 

Ajatuksia paluusta arkeen vol.1

Kalenterin mukaan minulla on enää 3 päivää jäljellä (tätä päivää ei lasketa) mammalomaa ennenkuin sorvi jälleen kutsuu (oikeastaan en ole kyllä edes mammalomalla vaan ihan ilmaisella omalla lomalla, tosin työnantajan suostumuksella). Ja siellä sitä sitten ollaan sorvin ääressä, Excel-taulukkojen ihmeellisessä maailmassa, hamaan eläkkeeseen asti. Meillä kun ollaan vakaasti päätetty, että viimeinen lapsi on tullut uunista ulos. Tämä uuni on lakkautettu ilman myöhempiä käyttöönottomahdollisuuksia. Ja sehän tarkoittaa sitä, että nämä mammalomat ja omat lomat mammaloman jälkeen on pian pidetty.

Että millekkäs sitä sitten alkaisi?

Tuohon tietysti voisin ja aionkin vastata itselleni seuraavanlaisesti: Keskity nyt vaan niitten kilojen hätistämiseen, ainakin seuraavan kahden kuukauden ajan, ja otetaan uusi tilannekatsaus kriisikokous jos projekti Kilokamppailu epäonnistuu sitten 1.lokakuuta jälkeen.

Selvä. Näin tehdään.

Mutta eihän se siis auta muu kuin alkaa pikkuhiljaa valmistautumaan henkisesti työelämään paluuseen. Jännittää tosin, että miten nämä edelleen ammetåkesta (eli ”imetyssumusta”) kärsivät aivosoluni kykenevät käsittelemään sitä ongelmien määrää, jotka aina tuppaavat päätymään minun työpöydälle hoidettavaksi. Ongelmien päätyminen pöydälleni johtuu tietysti osaltaan siitä, että toimenkuvaani kuuluu suurelta osin ongelmien ratkaiseminen ja tulipalojen sammuttaminen. Mutta! Saisinkohan vaikka ensimmäisen viikon ajan vain haistella työilmapiiriä, ja kuljeksia sinne tänne tekemättä mitään? Koska vaikka nämä ongelmanratkaisutaitoni ovatkin kiistatta aivan huippuluokkaa, niin pelkään pahoin että muffinssien onnistunut pelastaminen totaaliselta katastrofilta ei ole aivan samaa vaikeustasoa kuin esimerkiksi punaisella tekstillä ruudun alareunaan ilmestyvät virheilmoitukset SAP:issa. Ne punaiset tekstit kun tuppaavat olemaan oikeita painajaismaisia pikkuperkeleitä, joiden korjaamiseen jo ennen mammaloman alkua saattoi valehtelematta kulua muutama päivä! Kuinkahan monta päivää niitten oikaisemiseen menee näillä imetyssumuisilla aivoilla? (Pakko kyllä valaista sellainen tosiasia, että imettäminen loppui jo useampi viikko sitten, mutta vieläkään ei ole selkenevää säätä päätä näköpiirissä).

On vähän samanlainen fiilis kun aikoinaan pari päivää ennen yläasteelle menoa. Jännitti ja pelotti, mutta silti sitä oli jotenkin innoissaan. Hankittuna oli uusi reppu, uudet purjehduskengät, uudet farkut ja uusi farkkutakki (kyllä, se oli sitä aikaa kun oli vielä katu-uskottavaa pitää sekä farkkutakkia ETTÄ farkkuja ETTÄ purkkareita yhdessä ja samassa asukokonaisuudessa). Sama se on nyt. Uusi mekko on hankittuna, uudet kengät odottavat korkkaamista ja uudehko laukku odottaa uudelleen pakkaamista. Vaipat, tutit, pyllypyyhkeet, hoitoalusta, lusikka, kaksi settiä minikokoisia vaihtovaatteita molemmille mukuloille, helistin, pari legopalikkaa, pieni kirja ja pari hedelmäsosepurkkia vaihtunevat kynään, lompakkoon, kannettavaan, puhelimeen, puhelimen laturiin, hands-freehin, käsivoiteeseen ja isohkoon kahvimukiin. Käsidesi, purkat ja laastarit saavat jäädä laukkuun.

IMG_0575Yksi esimerkki ammetåkesta. Tallustelin ympäri taloa eripariset tohovelit jalassa.

Kesti melkoinen tovi ennenkuin yläpää tajusi, ettei jalkopäässä ole kaikki ihan niinkuin pitäisi.

Tohvelit vaihtuvat siis uusiin korkkareihin, ja ei muuta kuin menoksi. (Siinä käy kuitenkin niin, että maanantaina laitan jalkaani pari vuotta vanhat Eccon mustat matalapohjaiset lätyskät. Ne kun ovat niiiin mukavat jalassa)

Wish me luck!

Jonna