..mutta laturikriisi on onneksenne ohi! Varmastikin olette jo kaivanneet älykkäitä ja ajatuksia herättäviä juttujani viimeisten päivien aikana?!? Onneksi avomieheni on nyt ”korjannut” laturin, jonka vedenkestävyyttä nuorimmaiseni testasi viime viikolla.
Äkkiä ovat päivät kuluneet laturikriisin jälkeen ja yhtä sun toista on ehtinyt tapahtua. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet nuorimmaiseni onnistuneet nimiäiset. Leipomisista mainittakoon (kun se kuitenkin teitä kiinnostaa), että tein tällä kertaa juustokakun, joka onnistui melkein täydellisesti. Pohja nyt tosin muistutti jälleen sitä kuuluisaa Saharan autiomaata, mutta itsetekemäni suklaakastike pelasti sen mitä pelastettavissa oli. Lapsiamme ei ole kastettu kirkossa, vaan he ovat ”saaneet” nimen paikallisen humanistijärjestön järjestämässä seremoniassa. Norjassa humanistijärjestöön kuuluu yli 80 000 jäsentä. Me emme kylläkään kuulu järjestöön, mutta koska emme myöskään ole aatteiltamme kovin yhtääntippaa kristillisiä, on humanistijärjestön nimiäisseremonia meille paljon sopivampi. Se on miellyttävä (tosin himpun verran liian pitkä) ja virallisen juhlava tilaisuus, jossa tällä kertaa virallisesti nimen saavia lapsia oli kuusi kappaletta. Meidän juhlasankari oli aurinkoinen ja hereillä seremonian ajan, mutta nukahti bestefarinsa, eli norjalaisen ukkinsa syliin siinä samassa kun kotiin päästiin. Ja heräsi vasta kun kaikki vieraat olivat jo lähteneet. Ihana lapsi, kun antoi mammalleen rauhan stressata rauhassa.
Ystävän ottama kuva seremoniasta. Tosin vähän huonolaatuinen.
Toiseksi mieleenpainuvin tapahtuma sattui nimiäisiä edeltävänä päivänä, kun menin lasten kanssa hakemaan mammamummia ja siskontyttöä juna-asemalta. Olimme jo lastaamassa heidän laukkujaan autoon aseman parkkipaikalla, kun yhtäkkiä viereisen auton takaa käveli erittäin tutun näköinen mies paikalle. Ehdin nanosekunnissa ajatella, että tunnen kyllä tuon miehen jostakin. Olen aivan varmasti jutellut myös hänen kanssaan joskus. Seuraavan nanosekunnin aikana edelleen ammetåkesta* kärsivät hitaahkot aivosoluni järjestäytyivät uudelleen, ja viestittivät minulle, että hemmettisoikoon(!) tuo mieshän on minun oma veli! Itkuhan siinä pääsi, ja BabyBjörnissä keikkuva nuorimmaiseni oli tukehtua minun ja veljeni väliin kun takerruin veljeeni kuin viimeiseen oljenkorteen. (Tietämättömille tiedoksi, että BabyBjörn on semmoinen rintareppu, jossa vauva voi istua ja tuntea olevansa kuin Kate Winslet Titanicin keulassa tukka tuulessa tuivertaen. Ja äiti voi todellakin tuntea olevansa kuin kävelevä valtamerilaiva). Ihana oli yllätys, ja suuresti hämmästelen koko perheeni (tämän ainoan kerran onnistunutta) kykyä pitää jotain salassa. Meidän perheessä kun joululahjatkin annetaan päivää (tai viikkoa ennen), tai ainakin pakettien sisältö paljastetaan juuri ennen h-hetkeä.
Veljeni ottama kuva minusta monen vuoden takaa. Täydellinen otos kuvaamaan hänen huumorintajuaan. Keskustelu ennen kuvan ottoa meni jotakuinkin seuraavanlaisesti:
Veljeni: Mie otan kuvan susta. Mene vähän taaksepäin. Vähän vielä. Käänny nyt ympäri. Mene nyt vähän oikealle.
Minä: Ai tähänkö?
Veljeni: Just siihen. *räps*
Kiitokset mammalle maailman parhaasta lohikeitosta nimiäisissä, lähes pyykittömästä pyykinpesuhuoneesta, piilotetuista tavaroista joita emme vielä edes tarvitse, mutta joita tulemme vielä etsimään, ja kiitos yöunista, jotka eivät loppuneetkaan kello 05 aamulla kuten normaalisti nuorimmaisen päättäessä aloittaa päivänsä vaan kello joko-se-on-noin-paljon?
Kiitokset kahdeksanvuotiaalle siskontytölle, joka hyppi, pomppi, juoksi ja leikki kolmevuotiaan vanhimmaiseni kanssa niin, että illalla sänkyyn mennessä lapsen silmät pelasivat hedelmäpeliä ennenkuin pää ehti tyynyyn asti. Ja kiitos kun olet niin ihana tyttö.
Kiitokset myös veljelleni vuoden ihanimmasta yllätyksestä. Muistakin, että seuraava vierailu tännepäin on sitten viimeistään ensi vuoden Birkebeinerritt aikoihin (Veljeni meni sitten lupaamaan avomiehelleni, että aikoo ensi vuonna osallistua sille samaiselle 94 kilometrin pyöräretkelle, jonka minä olen suuruudenhulluuttani luvannut polkea elokuun lopulla..tänä vuonna..)
Jonna
* Ammetåke: Amme = imettää, tåke = sumu –> imetyssumu (loistava käännös, mutta kun suomenkielestä ei löydy kunnon vastinetta. Ystäväni Paula, www.kuplablog.blogspot.no , on ottanut selvää, että tuo kääntyisi parhaiten muotoon imetysdementia, jota kukaan ei tosin suomeksi käytä. Ja totta puhuakseni, sumu kuvailee ainakin minun mielentilaani paremmin kuin dementia. Sumussa ollaan kuljettu nyt viimeiset kolme vuotta, eikä minkään maan tai valtakunnan säätiedotukset tai muutkaan lupaukset osoita merkkejä selkiytyvästä olotilasta vielä seuraavaan pariin vuoteen…Näillä mennään!)
gone with a norwegian 