Joulutunnelmaa

Tädäm. Mun piti nyt vielä tän vuoden puolella tulla näyttään miten meidän perheessä joulustressaillaan.

Tässä oli lähtökohta kun oltiin jo laitettu vähän joulua, mutta ei oltu vielä lähestulkoonkaan maalissa. Kaaos ja katastrofi. Ei siis yhtään joulufiilistä vielä.

Ja tässä on vain muutama kuva keittiö-olohuone -akselilta. Muualta en edes viittiny ottaa kuvia. Kylppäri, makkari, eteinen/portaikko ja vierashuone oli kuin pahemman luokan pommituksen jäljiltä. Kodinhoitosekasorrosta puhumattakaan. Mutta eipä hätää. Ensin vain pienimuotoinen strategiapalaveri itseni kanssa, sitten muutama rätti/luutu esille ja pölyjen pyyhkimiseen. Ja ennenkuin olin ruokapöydän kohdalle ehtinyt, oli molemmat mukulaiset jo riistäneet yeah right! rätit mammaltansa, ja kummatkin olivat kovassa työn touhussa. Meidän ”joulusiivouksen” tänä vuonna teki siis 3,5 vee ja vähän yli 1 vee – ja ihan ilman pyyntöjä, uhkailuja ja/tai lahjomisyrityksiä. Halleluja!

Sivukommentti: Lapsityövoima sallittaneen siinä tapauksessa jos mamma olisi joutunut tekemään koko siivouksen itse, ja tuloksena olisi ollut totaalisen puhkipoikki oleva, rättiväsynyt, kitisevä ja pahantuulinen mamma, joka vielä kaiken lisäksi kärsii D-vitamiinin puutteesta?? (Juu, meinaan syyttää tuota puutostilaa ainakin vielä seuraavan vuoden verran. Todella kätevä ja uskottava tekosyy, suosittelen!)

Kun mukulaiset olivat touhunneet aikansa kyllästyneet rätteihinsä, pyysin avomiestäni kaappaamaan heidät kainaloonsa, ja ajoin heidät meidän ”elokuvateatteriin” evakkoon. Halvan lapsityövoiman ansiosta minun ei sitten tarvinnut ENÄÄ kuin kuskata kaikki miljoona tavaraa omiin paikkoihinsa, imuroida, luututa, ja pestä kylppäri sekä muutama pahimmista pikkukäsien jäljistä ja tahroista kärsivä ikkuna. Uskomatonta miten paljon sitä saakaan aikaseksi puolessatoista tunnissa, jos oikeasti on tehokas. Tosin pari tuntia piti vielä iltasella säätää joulukoristeitten kanssa, ja seuraavana päivänä ostaa vielä muutama uusi jouluhärpäke, mutta mukavaahan se vain on, se joulukoristelu siis. Joulu on ihanaa aikaa jos vain osaa olla stressaamatta. Ja ylpeänä voin kyllä kertoa, että tänä vuonna EN ole ”ressiny” tippaakaan. Piparkakkuja ei olla leivottu, piparkakkutalon kokoaminen jäi vain haaveeksi (tosin haaveeksi se on jäänyt aiemminkin vaikka olen kokoamista yrittänytkin), mitään muutakaan en ole leiponut (kaupasta oon tosin ostanut senkin edestä herkkuja), lahjoja aloin hankkimaan jo elokuussa, joten joulukuun alussa oli enään kymmenen lahjaa kolmestakymmenestäkolmesta jäljellä, eli nou stress myöskään sillä osastolla, ja ne joulukortitkin jäi muutaman heikon ja tuhoon tuomitun kuvanottosessio -yrityksen tasolle. Eikä yhtään ole stressannut etten ole tehnyt mitään ”mitä pitäis”. Tällä reseptillä mennään tänä vuonna, ja tiedä vaikka käyttäisin samaa reseptiä ensi vuonnaki.

Tässä vielä muutama hätäsesti napattu kuva mun stressittömästä joulusta.

Hyvää joulua kaikille! Kiitos seuraamisesta tänä vuonna. Toivottavasti pysytte kelkassa ensi vuonnakin. 🙂

Advertisement

Anna äänimerkki

Piiiip!

Me ollaan blogin kans oltu kuurupiiloa jo monta viikkoa. Mulla melkeen meinas loppua turnauskestävyys ja kärsivällisyyskin jo, mutta onneksi en antanut periksi. Näköjään tämmönen periksiantamaton väsyttämistaktiikka toimii täälläkin. Mutta puolitoista kuukautta siihen sitten vierähtikin. Puh.

Blogin kommentti: Luulet vissiin olevasi hauska? Lopetahan lyhyeen, kukaan ei naura.

Selvä. Kerrotaan sitten mieluummin totuus, taas jälleen kerran. Eli heippa vain, täällähän minä, Saamattomat bloggaajat ry:n puheenjohtaja, ja sen ainoa jäsen.

Kateellisena ihmettelen, ja hattua nostan teille kanssabloggaajille, jotka ehditte/jaksatte/pystytte/kykenette postaamaan juttuja jopa useamman viikossa? Millon te syötte? Nukutteko te ollenkaan? Mie kun saan niin lahjakkaasti kulumaan kaksikymmentaneljä tuntia vuorokaudessa, joka ikinen päivä, kaikkeen muuhun kuin bloggaamiseen, että ihmetellä aivan täytyy mihin ihmeeseen saankin tuhrattua kaiken sen ajan. Treenaamiseen se ei kulu. Jouluaskarteluihin, joulukoristeluun, leipomiseen tai virkkaamiseen/kutomiseen/ompeluun se ei kulu. Eikä se kulu ylenpalttiseen nukkumiseenkaan, kun aina on vaan väsynyt olo (D-vitamiinin puutos sanoi lääkäritäti tässä jokunen viikko sitten, eli voin ihan hyvällä omalla tunnolla käyttää liian alhaisia vitamiinivarastoja tekosyynä bloggaussaamattomuudelle…) Haha!

Niin, tosiasiassa mun aika kuluu tällä hetkellä täyspäiväisen työn lisäksi näiden kahden mukulaisen kanssa touhottaessa ja tätä huushollia ylläpitäessä. Otetaanpa esimerkiksi vaikka vaatehuolto. Siihen mulla menee niin monta tuntia viikossa, etten uskalla edes arvata. Meidän lapset kun ei kulje vaatteissa, jotka ei passaa keskenään värien puolesta. Ja koskapa meillä on pinkkejä, vaaleanpunaisia, heleän vaaleanpunaisia, vanhan roosan värisiä, violetteja, tummemman pinkkejä, vaaleamman pinkkejä, tumman violetteja, vaaleamman violetteja, ja jopa keltaisia, tummansinisiä, mustia, ruskeita, raidallisia, pilkullisia, kukallisia, hello kittysia, muumisia, jne jne jne…vaatteita, niin niiden soinnuttaminen keskenään on melkeinpä kokopäivätyötä. Heleän vaaleanpunainen kukkapaita, violetit sukkikset raitoineen ja pinkki hame pilkkuineen ei sovi keskenään edes pimeässä. Ja koskapa olen perinyt jotakuinkin saman pakkomielteen kuin siskonikin, en kertakaikkiaan osaa laittaa lapsiani tarhaan vaatteissa, joiden värit eivät soinnu keskenään. Tämä pakkomielle johtaa siis siihen, että käytän järjettömän paljon aikaa kodinhoitohuoneessa seisoskeluun ja vaatekappaleiden pyörittelyyn pinkasta toiseen. Vaatepinkat on jaoteltu toisiinsa sointuviin tarhavaatteisiin, viikonloppuvaatteisiin, kotivaatteisiin, kyläilyvaatteisiin ja yöpukuihin.

Blogin kommentti: Hanki reseptillä saatavia lääkkeitä. Mitä pikimmiten.

No vaihetaan sitten aihetta. Sitä ei tarttekaan kauaa hakea: joulu. Nyt se joulu sitten jo on. Ja jotta en pettäisi Saamattomat bloggaajat ry:n toimintasuunnitelmaa, niin toivottelen jo nyt hyvää joulua, kiitos kuluneesta vuodesta, hyvää uutta vuotta, loppiaista ja pääsiäistäkin ihan varmuuden vuoksi.. Kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaanhan seuraavaa blogipostausta voinette odotella vasta…eh..sitten joskus. Mutta ei ainakaan ennenkuin voidaan todeta, että joulu meni jo.

Eli heippa vain! Ja kiitti.

********************

Ps. Ne, jotka odottaa meiltä joulukorttia – odotatte turhaan. Tänä vuonna kortit jää vain kaukaiseksi toiveeksi. Ensinnäkin, valmiit tonttuiset joulukortit ei oo mun juttu. Toiseksi, nämä meidän mukulat ei ole niin montaa nanosekuntia paikallaan yhtäaikaa, että niistä saisi otettua yhtään kuvaa, jossa kummallakin olisi ”katsokaa-kuinka-suloisia-me-ollaan-ja-kuinka-idyllistä-meillä-on-ja-hyvää-joulua-kaikille” -ilme, tai edes jossa kaikki raajat olisivat niin paikallaan ettei minkäänlaista aaltoliikettä näkyisi kuvassa, tai edes jossa kummatkin silmäparit olisi yhtäaikaa auki… Annoin sekä periksi, että itselleni anteeksi epäonnistumiseni meidän perheen idyllin edelleen välittämisessä joulukorttien muodossa, ja syytän siitä D-vitamiinin puutosta.

Voihan viinilasi

Mulla on siis ihan lähteny lapasesta tuon punaviinin litkiminen. Oon kolmena iltana peräkkäin, kolmena iltana, miettikää (hui!), juonut lasin tai kaks punasta viiniä. Ja huomenna on mitä todennäköisimmin odotettavissa useammankin lasillisen kumoamista kun lähden viettämään iltaa suomalaisen ystäväni luokse. Täpinöissä siis jo tänään, ja huolellista viinimakunystyröiden valmistelemista.

Viimeksi tällainen usean perättäisen päivän viinilipsahtaminen sattui heinäkuussa, kun olin mukulaisten kanssa Suomessa mamman luona. Sillonhan mulla oli oikeasti loma (lisää voitte lukea täältä), ja lomallahan on lupa ottaa se yksi tai viis lasia, kunhan vain lapsilla on joku järjelläkäyvä hoitaja sillä aikaa kun mamma pämppää melkein neljän lähestulkoon tipattoman vuoden jälkeen. Ja hyvällä omatunnolla tulikin pämpättyä. Niin.

Ja punaviinihän on terveellistä niiden sisältämien antioksidanttien vuoksi. Tuolta jostakin guuglasin, että yksi tärkeimmistä on resveratroli, jonka on väitetty pidentävän ikää, ehkäisevän syöpää ja veritulppia. Toinen guuglaus osasi kertoa, että italialainen tutkimus on osoittanut, että punaviini suojaa rasvaisen ruuan haitallisilta vaikutuksilta. Eli, otetaanpas sille kulaus. Ja toinenkin. Ja vähän suklaata kyytipojaksi. Noin.

Huomatkaa nuo muutamat tuikkukipotkin, jotka piti ottaa esille ihan tätä tilaisuutta varten..

(siis kuvan lavastamista varten tietenki..)

Ja sitten lopetetaan tältä kertaa (lukuunottamatta sitä huomista!). Kyllä nämä viinilapaset laitetaan nyt taas takaisin piiloon vähäksi aikaa (lukuunottamatta sitä huomista..ettei nyt vaan jää kellekään epäselväksi).. Totuus kun on se, että vaikka hyvä punaviini on oikeasti tosi hyvää, ja vaikka moni voi saada sen kuvan, että ihan tosissani kaipaan punasia lasillisia iltojani ilostuttamaan, niin ei musta ole viinittelemään joka ilta, joka viikko. Taidan nyt vaan ihan tyytyväisenä jatkaa tämmösellä ”lipsahdus kerran neljässä kuukaudessa” -frekvenssillä. Ihan oukei.

Ps. Mutta suklaata en jätä.

Synttärisäheltämistä vol.2

Ensinnäkin, tämä postaus on jo viikon myöhässä, kun nuorimmaisen 1-vuotissynttärit oli viikko sitten sunnuntaina. Ja toiseksi, otsikko hämää nyt aivan häikäilettömästi. Minkäänlaisesta säheltämistä ei nimittäin ollut tietoakaan, vaikka odotettavissa oli jälleen suunapäänä juoksemista ja sekasortoa hetkeä ennen juhlia. Sekä omaksi, että kanssa-asujien yllätykseksi kaaos oli hallittavissa, tunteenpurkauksia ei päässyt syntymään, ja leipomiset ja laittamisetkin sujui vallan hienosti (tosin kakkukuvat unohtui ottaa. Mutta se menee enemmän sen surullisen kuuluisan ammetåken piikkiin).

 

Luulen, että mukulaisetkin aistivat mammansa yllättävän harmonian, eivätkä viitsineet edes testata mamman mahdollisia räjähdykseen johtavia rajoja. Itse synttärisankari tosin nukahti päivän ensimmäisille päikkäreille vasta tunti ennen juhlien alkua, joten pienoisen ilme oli aika mainio herätessään unilta kun tupa olikin unien aikana täyttynyt mesoavista mukuloista ja iloisista aikuisista. Ensimmäiset kaksi tuntia juhlien keskipiste tahtoi olla vain mammansa sylissä, joten mamma sitten ahtoi itseensä kakkua keittiössä, lapsi sylissä, seisoaltaan. Eihän olisi tullut kuuloonkaan, että olisin syönyt kakkua vähän myöhemmin, istuallaan. Ei ei. Hyvä etten ollut ensimmäisenä jonossa kakkuvadin vieressä.

Pieni synttärityttö sai lahjaksi uusia leluja, jotka tuntuivat olevat kovin mieleen. Uusi aktiviteettitalo, värikäs lelujuna ja kävelyvaunu, jossa on aktiviteettipaneeli etuosassa joutuivat kovalle koetukselle heti ensi hetkistä lähtien. Useaan otteeseen iltapäivän aikana (vieraiden lähdettyä) mielenkiinto sekä muutama pienehkö vain yksivuotiaalle mahdollisella energialla toimiva peikkokohtauskin kohdistui näihin uusiin, onneksi itsessään pieniäänisiin, vempaimiin. Peikkokohtaukset aiheutuivat isosiskon uusia leluja kohtaan osoittaman mielenkiinnon takia, jota pikkusisko ei aivan ilmeisestikään katsonut hyvällä.

Eli sähellyksiltä säästyttiin, ja hyvä niin. Tosin, pienimuotoinen ”mihin se vuosi katosi” -tyylinen kriisi meinasi päästä päälle siinä yöllä ennen synttäreitä, kun pieni ihanainen heräsi vaatimaan yöllistä maitopulloansa vain varttitunti ennen hänen syntymähetkeä. Siinä sitä sitten tuli palauteltua mieleen tapahtumia tasan vuotta ennen, ja mietittyä mihin hemmettiin ne päivät, viikot ja kuukaudet ovat menneet. Selasin kaikki yhdeksänsataa kuvaa läpi puhelimesta kello puoli kolme yöllä, ja tuttuun tyyliini vain päivittelin ja ihmettelin.

Sanonpa vain, että onneksi on ne kuvat. Muuten en edes uskoisi, että lapsi on ollut meillä jo kokonaisen vuoden…

Instagram-kuvia

Tässä muutamia lemppareita meidän perheestä tuolta Instagramin puolelta.

Kuvien copyright Gone with the Norwegian.

Kahjot ketut Norjasta

Onko tämä kettu-villitys kiiriny jo suuren yleisön tietosuuteen Suomessa, ja muuallakin maailmassakin? Kaksi kahjoa norjalaiskoomikkoa, jotka kutsuvat itseään nimellä Ylvis brødrene, Ylvis veljekset (Vegard ja Bård Ylvisåker) on tehnyt musavideon ketusta, jossa äimistelevät ja pohdiskelevat mitä se kettu oikein sanookaan. Koira sanoo hau, kissa sanoo mau, lintu sanoo piip, ja niin eespäin, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitä se kettu sanoo..?

Video on tällä hetkellä saavuttanut melkein 131 miljoonaa osumaa youtube:ssa. Video julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta 3.syyskuuta, joten vauhti on ollut hurjaa. Ensimmäinen sata miljoonaa osumaa meni rikki 35 päivässä, kun taas esimerkiksi Gangnam Style, joka on kaikkien aikojen eniten katsottu video youtubessa käytti 53 päivää sadan miljoonan rikkomiseen. Ylvikset tekivät ensimmäisen Live -esiintymisen Ellen DeGeneresin talk showssa muutama viikko takaperin, jonka jälkeen poikien kettu -videon suosio kasvoi aivan räjähdysmäisesti. Ensimmäisen jenkkikeikan älkeen pojat ovat käyneet promoturneella jenkkilässä uudemmankin kerran, ovat Billboard -listalla kuudentena, New York Times sekä Rolling Stone -lehdet ovat tehneet artikkelin näistä hulluista veljeksistä, ja tämä loistavan ärsyttävä koko päivän päässä soiva jumputus on päätynyt jo ainakin yhden paikallisen spinninkiohjaajan soittolistalle. Tosin pyöräilyä tämän tahtiin ei voi parhaalla mahdollisella tavallakaan sanoa pitkäveteiseksi.

Katsokaa ja naurakaa…

 

Must have – sisustushärpäkkeitä

Vihdoin taas vähän sisustuksesta asiaa. Kun mulla on kuulkaa kauhea kuparikuume. Mikä tahansa sisustuselementti, tai härpäke ihan näin mun kielellä sanottuna, vetoaa jollain tavalla mun sisustukselliseen silmään. Tänä syksynä noita kuparijuttuja tuntuu olevan vähän joka puolella. Tanskalaiset ovat erityisen innovatiivisia kuparin väristen härpäkkeiden suhteen, ja sen takia olenkin tässä viime aikoina viettänyt muutaman joka ikisen liikenevän minuutin guuglettamalla kuparisia tuikkukippoja, vaaseja ja vateja. Toisaalta kovin järjenköyhää touhuahan tämä on, kun kaikki meidän jo ennestään keskenään riitelevät kipot ja kupitkin on piilotettu, jottei pian yksivuotias pääse nakertamaan niitä neljällä valkoisella naskalihampaallaan tai kolmevuotias pääse käyttämään niitä ruuantekoleikkeihinsä. Joka ikinen kipponen kun tuntuu aina päätyvän leikkiuuniin, jossa valmistuu pannukakkua, mustikkakeittoa, omenamehua tai pølseä, eli makkaraa, ja niitä hämmennetään ensimmäisellä käteen osuvalla kepillä, kynällä tai tussilla, joista on tietenkin aina korkki hukassa.

Mutta joka tapauksessa, järkevää tai ei, niin suunnitelmissa nyt kuitenkin on hankkia muutama kuparihärpäke lähiaikoina. Olen toki myös harkinnut ostaa muutaman seinälle ripustettavan hyllyn, jonne näitä ihania sisustusjuttuja voisi sitten laittaa pieniltä käsiltä ylettymättömiin. Ja sittenhän niitä kupposia voisikin ostaa muutaman lisää…

Nämä kaikki ylläolevat ihanat ihanat kipposet ovat Bloomingvillestä: www.bloomingville.com. Bloomingville myy edelleen vain jälleenmyyjille, mutta niitä jälleenmyyjiä onkin sitten useampi tusina, ja hinnat ovat jotakuinkin samaa luokkaa. Tosin se riippuu siitä tilaako Tanskasta, Ruotsista vai Norjasta. Kalleimmat löytyy tietysti norjalaisilla sivuilla. Mutta en kyllä yhtään ihmettele, että kaikki kynnelle kykenevät haluavat myydä Bloomingvilleä. Niillä on aivan iiihania tuotteita.

Tuon ylläolevan kuparin värisen valoketjun löysin norjalaiselta sivulta, www.designbelysning.no, ja rakastuin. Tilauksen laitan menemään ihan lähipäivinä. Ja saattaa olla, että tilaukseen livahtaa myös pari lasten lamppua ja yksi jouluvalokoristehärpäkejuttu. Jeij! Mulla soi jo päässä jingle bells jingle bells…

Ja sitten tuo alla oleva taulu menee kans tilaukseen mitä pikimmiten, vaikka ei kuparinen olekaan. Mun mielestä se on vain kertakaikkiaan elintärkeää, että tämän huushollin asukkaat oppivat taulun viestin mitä pikimmiten.

Ei muuta. Heippa!

Haaste s11s

Minut on blogihaastettu! Kiitos vain Paula haasteesta, otan tämän lapsenmielisellä innolla vastaan!

Keskellä viikkoa taas ja kohta on jo joulukin

Ja taas sitä päästään päivittelemään tätä järjettömän nopeaa ajan kulua. Miten nämä viikot, kuukaudet ja jopa vuodet meneekin niin vilahtaessa ohi. Toissapäivänähän minä vasta puskin nuorimmaisen maailmaan ja eilen oli vielä kesä, mutta huomenna onkin jo sitten joulu, ylihuomenna se on taas kesä, ja ennenkuin tässä kissaa ehtii sanoa, niin juhlitaan jo uutta vuotta 2020. Jumankekkale. Sanattomaksi vetää…

No mutta onneksi tänään on vielä syksy, ja saa nauttia syksyisistä tunnelmista. Ulkona on ollut tänään sumuista, aurinkoista, pilvistä, vähän sateista, poutaista, värikästäkin on, ja sitten jo yhtäkkiä pimeää, sopivan raikkaalla tavalla koleaa, mutta onneksi ei vielä luihin-ja-ytimiin-asti-tunkeutuvaa-kylmää. Lyhyesti sanottuna aika ihanan sopivaa. Tosin eipä tässä hirveästi tuosta syksyisestä säästä saati tunnelmasta pääse tai ehdi nauttimaan, kun aamulla mennään puolijuoksua tarhaan, koska mamma on taas myöhässä töistä, ja iltapäivällä taistellaan muutama minuutti tarhan pihalla, että josko sitä jo lähdettäis kotia ruuan laittoon, sitten kolmevarttia/tunteroinen sapuskatouhuissa, leikkimistä/tappelupukareitten erottelemista toisistaan, ja hupsista ei muutakuin taas sapuskahommiin, sitten iltatouhut, joka sisältää myös muutaman nuotin vierestä lauletun laulun, ja sittenhän se tämän mamman kotityöt vasta alkaakin: Pesukone, astianpesukone, säätiedotuksen tarkistaminen, jotta seuraavan päivän sisä- ja ulkovaatteiden valikoiminen ja pakkaaminen menisi ilman elämää suurempia epäonnistuneita valintoja, aamupalan suunnittelu (kun täällä ei edelleenkään lapset tarhassa saa aamupalaa), ja no, muutama muu pikkuhomma. Ja sitten kun vihdoin saan istutettua pyöreän takamukseni sohvannurkkaan, on kello jo niin paljon ettei ulos kyllä viitsi/uskalla lähteä kun on säkkipimeää, ja mitään kynttilöitä nyt ei ainakaan ehdi poltella kun ne tuikkuastiat pitäisi ensin ottaa esille sieltä kaapin perältä missä ne on turvassa kohta yksivuotiaalta ja nukkumaankin pitäisi mennä ihan kohta.

Onko tuo ihme jos tässä ei ehdi muutakuin yrittää roikkua mukana, ja vain todeta se tosiasia, että joulu on taas nurkan takana. Tuon ylimmäisen kuvan joululehdenkin ostin tänään kaupasta! Ja kolmestakymmenestä joululahjasta on jo kahdeksantoista hankittuna! Ja parin viikon päästä on jo nuorimmaisen yksivuotissynttärit, joten ne onkin jo melkein vietetty, kun suunnittelemaan niitä ei nyt ainakaan enää ehdi, mutta kaippa sinne täytyy joku saharakakku tehdä ja muutamat voilta tai rapsiöljyltä maistuvat muffinssitkin pyöräyttää.

Nyt hengästyttää. Taidan alkaa lukemaan tuota joululehteä, kun jouluhan on jo huomenna. Melkein.

Olipa kerran blogi…

…jonka tie blogien huipulle alkoi lupaavasti, ja joka saavutti nopeassa tahdissa kansainvälistäkin huomiota (ref. lukijoita 15 eri maasta!), mutta joka olemattomista yrityksistä huolimatta oli kuivumassa kasaan blogin pitäjän laiskuuden, saamattomuuden, ajan puutteen (tähän kohtaan eräs entinen valmentajani olisi tokaissut: ”laita asiat tärkeysjärjestykseen”) ja huonon turhan rönsyilevän ulosannin vuoksi. Kaikki tarinat, sekä suulliset että kirjalliset vievät niin paljon aikaa, että avomieheni on viime aikoina muutaman kerran tokaissut minun alottaessa (suullisesti) kertomaan jotain järjettömän hulvatonta tarinaa kanssaihmisille: ”Kort versjon, kjære. Kort versjon. – Lyhyt versio, rakkaani. Lyhyt versio.”

Mutta minä tokkura en siltikään osaa muista tarinan rönsyillessä eteenpäin kertoa lyhyesti enkä ytimekkäästi yhtään mitään. Tämä ihmislapsi kun vaan ON luotu puhumaan, ja näköjään myös kirjoittamaankin, pitkään ja hartaasti, nykyään kanssaihmisten kauhuksi jopa kahdella kielellä, ja huolimatta asian tärkeydestä tai siitä tosiasiasta, että tarinankertojalla olisi todellisuudessa hajuakaan saarnaamastaan aiheesta.

Ja nyt alkaa vielä näyttämään siltä, että suuruudenhullut suunnitelmani elättää itseni tätä blogia kirjoittamalla ensi kesään mennessä alkavat kuivua kokoon. Ainakin jos tämä julkaisufrekvenssi jatkuu. Mutta eipä hätää! Ei muutakun uudet entistä suuremmat ja hullummat suunnitelmat esiin. Mitähän järjenköyhää sitä sitten keksisi? Kävellen Afrikkaan neljässä päivässä?

Niin muuten. Ne mun muut julkiseen jakoon menneet projektit on myös kuivumassa tai kuivuneet kasaan ennenkuin ne pääsivät kunnolla alkuunkaan. Ensinnäkin projekti kilokamppailu junnaa paikallaan, ja aikaa on enää 12 päivää. Tavoitteeksi asetetusta kahdeksasta kilosta on lähtenyt kolme, ja sitäkin kyllä ihmettelen suuresti, koska totuus on se, että syön edelleen karkkia joka päivä.

Entä se toinen projekti, se pieni 94km:n pyöräretki Norjan vuorilla. Se taas lässähti treenaamattomuuteen ja pelkoon siitä, etten ehtisikään perille ennenkuin joku toimitsija matkan varrella illan pimetessä huitoisi minut vasemmalle ja kertoisi, että nyt se on loppu. Ja entäpäs sitten ne iänikuiset sisustusprojektit, joista oli myös tarkoitus kirjoittaa ja näyttää kuvia. Nekin on jäädytetty odottamaan hamaa tulevaisuutta, koska nuorimmaisestani on yhtäkkiä tullut niin liikkuva, että hän tuntuu yltävän kaikkialle, ja onnistuu vielä olemaankin kaikkialla yhtä aikaa. Tällä hetkellä meidän jokaikinen kynttilänjalka, kukkaruukku, sisustuskirjain ja tuikkuastia on piilotettu pieniltä käsiltä laitettu talteen. Siitä huolimatta meillä vallitsee sekasorto senkin jälkeen kun olen järjestellyt, siivonnut, puunannut ja tuunannut useamman tunnin. Ja kuka ryökäle se on, joka tätä tavaraa tänne meidän taloon kantaa?!?!

Mutta eikös se nyt kuitenkin teidänkin mielestä ole aivan normaalia täysin naurettavaa olla tämmöinen, joka huutelee kaikki suuret suunnitelmansa kaikelle kansalle, ja sitten ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi? Sehän vain antaa kuvan tavallisesta, rohkeasta vähintäänkin epäonnistuneesta mammasta, jonka idioottimaiset räpellyksiset projektit nyt vain eivät ole tällä kertaa onnistuneet. Vai olisiko teitä muitakin räpeltäjiä olemassa?

 

Ihan vain todistusaineistoa viitaten ensimmäiseen lauseeseen… 😀

 

Go räpeltäjämammat Go!

Jonna